Facebook Twitter YouTube Instagram
Etusivu    Taustat    Historia    Hallitus    Palaute    Yhteystiedot   
Seuran perustajan Matti Harkon ajatuksia vuosien varrelta

Omistan tämän kirjoitukseni kaikille niille nuoremmille ja vanhemmille, jotka ovat uskoneet asiaamme ja siihen täydellä sydämellä panostaneet, erityisesti niille nuorille valmennettavilleni, joiden kanssa minulla oli tilaisuus kasvaa ja kehittyä itsekin ja joiden kanssa koimme jotain unohtumatonta.

Keväällä v. 2016

Matti Harkko

Catzin tarina

Johdanto

Kirjoitin, tuolloin Lappeenrannan NMKY:n puheenjohtajana toimiessani, v. 1981 seuran 30-vuotisjuhlien yhteydessä, katsauksen Lappeenrannan koripallon historiaan. Seuranneiden
yli 30 vuoden aikana on tapahtunut niin merkittäviä asioita, että nekin on syytä kirjata muistiin
ennen kuin muistelijoilta asiat painuvat unholaan.

Heikki Kaarnan merkittävä osuus Namikan alkuvuosikymmeniltä tuli tuossa yhteydessä esiin.

Mainittakoon tässä yhteydessä myös Kotkasta tänne joskus v. 1950 paikkeilla muuttanut Kalervo Pesu (Hotelli Patrian omistaja), joka kertoi tuoneensa koripallon Lappeenrantaan.

Rajoitun tässä pääosin pelkästään naisten koripallon kehitykseen. Koko lappeenrantalaisen koripallon kehitys 1950-luvulta tähän päivään olisi kyllä oman historiikkinsa arvoinen, niin paljon värikkäitä vaiheita siihen liittyy.

 
Koris nousuun

Catzin tarina on osa lappeenrantalaisen koriksen tarinaa, joka minun osaltani alkoi v. 1978. Olin tuolloin asunut vuoden verran Lappeenrannassa. Lastentarhakaverini Munkkiniemen Kaartintorpasta, Juhani Järvi (ToPo), oli myös muuttanut Helsingistä tänne toimiakseen appensa omistaman eristetehtaan toimitusjohtajana. Jussi oli myös maajoukkuetason koripalloilija ja vaikutti siihen, että Lappeenrannan NMKY:n miesten joukkue nousi maakuntasarjasta Suomi-sarjaan, joka oli 3. korkein sarjataso.

Minityttöjen 1970-luvun alun SM-pronssijoukkueen tytöt muodostivat naisten joukkueen, joka pelasi myös Suomi-sarjassa. Sitä valmensi legendaarinen Kalevi Malmivuo.

Jussi pyysi minua vappuna 1978 mukaan koriksen tukijoukkoihin. Minusta tulikin LrNMKY:n koripallojaoston puheenjohtaja.

Namikassa oli tuossa yhteydessä myös lentopallo- ja pöytätennisjaostot, joiden toiminta vähitellen kuihtui.

Toimessani Kansallis-Osake-Pankissa olin tutustunut myös paikkakunnan tuolloiseen yritysjohtajien kärkeen. Johtokuntaan tulikin sellaisia henkilöitä kuin Keijo Kajander Chymokselta, Harri Piehl (koriksen maajoukkuepelaaja) Kaukaalta ja Yrjö Tykkyläinen Etelä-Karjalan Osuusmeijeristä eli vuori- ja kauppaneuvostason miehiä. Heiltä opin johtamiseen liittyen paljon.

Osuusmeijerin tuella järjestettiin 1980-1990-luvuilla keväisin Maitokuppi, joka kokosi juniorijoukkueita koko Kaakkois-Suomesta. Jokaisen joukkueen paras pelaaja sai pituutensa verran jugurttia. Pelaajan viereen ladottiin jugurttipurkkitorni! 

Suuri muutos tapahtui, kun johtokunta päätti keväällä 1979 panostaa tosissaan lajin tason nostamiseen. Helsingistä värvättiin sekä naisten että miesten joukkueiden päävalmentajaksi Jukka Mantere (Manzu), josta sittemmin tuli myös naisten maajoukkueen päävalmentaja. Hänen aisaparikseen saimme fyysiseksi valmentajaksi Jorma "Jore" Jaatisen, joka tekikin n. 15 vuotta kestäneen rupeaman koripallon kanssa ennen ryhtymistään SaiPa:n fyysiseksi valmentajaksi, koripalloa toki unohtamatta.

Manzu tuli "think big"-otteella. Niin pitääkin olla, jos jotain merkittävämpää aikoo saavuttaa.
Tavoitteet ohjaavat tekoja, tapahtuu tekemisten valintoja, jotka vievät tavoitteen suuntaan.
Manzu aloitti paikallisen koristoiminnan kansainvälistämisen.

Teimme 1982 ikimuistettavan reissun silloiseen Leningradiin, joka valikoitui kohteeksi siksi, että siellä pääkonsulinvirastossa toimi HNMKY:n kasvatti Kauko Jämsén (oli ollut myös miesten maajoukkueen päävalmentajana), joka Catzin alkuvuosina, ollessaan Pietarissa pääkonsulina, auttoi meitä kovasti pelaajien viisumi- ym. asioissa. Hän kannatti lämpimästi nuorison liikkumista molempiin suuntiin. Lenskiin mentiin naisten ja miesten joukkueiden voimin. Mantsu ja Jore hoitivat urheilupuolen, minä protokolla-asiat. Kaikki suomalaiset osasivat tuohon aikaan ylistää hyviä naapuruussuhteita ym.ym. Reissu tehtiin Vennon bussilla, Veijo Vento oli osaavana kuljettajanamme. Viipurissa nauratti, kun hän tankkasi bussin maksaen sukkahousuilla. Sellaista se oli siihen aikaan. Vennolta ostimme aikanaan Namikalle oman bussin, joka pitkään palveli joukkueiden kuljetuksissa. Sillä käytiin mm. kolmen juniorijoukkueen voimin Leningradin kautta Tallinnassa, Huttusen  pappa ajoi mennen tullen.

Manzu, aiemmin myös Helsingin Namikassa toimineena ja NMKY:n Urheiluliittoon hyvät suhteet omaavana, järjesti useaan otteeseen naisten joukkueemme Suomen edustajaksi NMKY:n koripallon Euroopan mestaruuskisoihin. Käytiin Baselissa, Uppsalassa jne. Turnausreissuja tehtiin muutenkin pitkin ja poikin Eurooppaa.

Huippuhetket

Manzun toiminta painottui sittemmin naisten joukkueen kehittämiseen.

Joukkue saavutti mm. A-tyttöjen hopeaa.

  1. 1982 (?) joukkue nousi naisten SM-sarjaan. Hienoin hetki oli, kun keväällä 1984 saimme Lea Hakalan riveihimme. Lean ammattilaispelit Italiassa olivat päättyneet sangen aikaisin.

Naisten joukkue hilasi itsensä aina finaaleihin saakka. Tampereen Pyrintö oli niukasti parempi.
Ratkaiseva peli käytiin Pyynikin hallissa Tampereella. Katsoin riemuitsevaa tamperelaisyleisöä ja päätin, että yhden kerran me vielä Lappeenrannassakin iloitsemme mestaruudesta.

Se kesti vähän aikaa.

Tuon joukkueen jäseniä voimme vieläkin nähdä Urheilutalolla, äkkiä tulee mieleen  mm. Tuija os. Harvio, jonka tytär Marianne Kalin pelasi Catzin naisten joukkueessa. Tuo joukkue pelasi yhteensä seitsemän vuotta SM-sarjassa, sitten loppuivat edellytykset.

Valmentamaan 

Jokainen vanhempi miettii lastensa kasvaessa heidän harrastuksiaan. Niin meidänkin perheessämme. Minua oli valmentaminen kiinnostanut jo jonkin aikaa. Niinpä v. 1986 syksyllä aloitin Kourulan hallissa junioreiden kanssa, pääosin ikäluokista 1976-78/9. Parhaimmillaan n. 30 tyttöä ja poikaa temmelsi salissa, omani Johanna ja Jaakko siinä mukana. Valmennusote oli aika lailla kasvatuksellinen, saliin tullessa harjoiteltiin tervehtimistä ym. Kun isänä ryhtyy valmentamaan, niin lähestyminen nuoriin on epäilemättä erilainen kuin pelkästään korikseen keskittyvällä valmentajalla.

Olin pohdinnoissani todennut koripallon ja muidenkin joukkuelajien erinomaiset mahdollisuudet nuoren kasvun tukijana. Ajatelkaapa; on rajat, joiden ylittäminen aiheuttaa harmia eikä siten ole suositeltavaa, koska se haittaa omaa tekemistä. Yksilön ei ole hyvä muidenkaan intresseissä tehdä omia huonoja valintoja, koska koko ryhmä silloin kärsii=vastuu myös toisista. Nerokasta!
Ja puolustamisessa; tarkkaile kenttää, milloin joku tarvitsee apua ja auta sitten. Mikä elämänohje! Suosittelen edelleen kaikille vanhemmille valmentajaksi ryhtymistä. Mitä parempaa ja tärkeämpää voisi olla kuin omien lasten harrastuksen edistäminen ja oman itsensä kehitt(ä)(y)minen siinä ohessa? Aivan pystymetsästä lähdin minäkin tuohon savottaan. Koulutusta on yllin  kyllin tarjolla.

Ensimmäinen joukkue

1980-luvun lopulla tutustuin virolaiseen valmentajaan Andres Söberiin, jolla oli kova hinku päästä Suomeen valmentamaan. Hän muuttikin Lappeenrantaan, ensin yksin, ja lupasi laittaa poikien ja miesten valmennuksen kuntoon. Ensimmäisen kauden palkkana oli kaksi käytettyä farmari-Ladaa, toinen oranssi ja toinen vaaleansininen, asunto tietysti myös. Neuvosto-Virossa oli tuolloin sangen vaikeaa saada autoja. Nuo Ladat saimme lähes ilmaiseksi erään paikallisen autokauppiaan avustuksella.

Poikajuniorit lähtivät siis Söberin matkaan, minä jatkoin innokkaan tyttöporukan kanssa.

Tavoitteelliseen valmennukseen

Aloin siis valmentaa tuota innokasta tyttöjoukkoa. Söberin perhe muutti Lappeenrantaan, mukana tuli 1978 syntynyt Marju, joka liittyi joukkueeseemme. Pelasimme juniorisarjoja ja C-ikäisinä menimme mukaan myös naisten maakuntasarjaan, ihan kovuuden hankkimiseksi. Sitä saatiin myös mm. pelaamalla Kouvojen poikajunnuja vastaan.

Suunnittelin harjoitteluvuoden niin, että n. kolmen kuukauden välein kävimme turnauksissa.
Oli (ja tuntuu olevan edelleen) tärkeää päästä "pois kotoa". Kotkan reissuilla eväät oli syöty Luumäen motellin kohdalla ja tuliaisia ostettiin bensa-asemilta kotimatkalla.

Kävimme säännöllisesti vuoden vaihteen turnauksessa Tukholman kupeessa Täbyssä. V. 1992 alussa C-ikäisinä voitimme tuon turnauksen. Samana keväänä sijoituimme SM-sarjassa 4. sijalle eli pronssiottelussa oltiin. Joukkueessa syntyi ymmärrys, että jotainhan tässä jo osataankin. Heti perään pidetyssä kauden päättäjäistilaisuudessa joukkue vaati harjoitusmäärien lisäämistä ja vain viikon mittaista "kesätaukoa".

Valmentaja ei saa olla joukkueen menestystahdon esteenä. Niinpä harjoittelua jatkettiin vain tuon viikon mittaisen tauon jälkeen.

Lajikulttuuri erityisesti juniorikorista ajatellen oli Lappeenrannassa vielä sangen ohut. Siksi ymmärrystä oli haettava muualta. Olimme pronssipelissä vastakkain Tampereen Pyrintöä vastaan. Tampereella on pitkä historia lajissa ja tuon saman ikäluokan joukkueen pelitapa miellytti kovasti.

Kevään 1992 jälkeen joukkue siis siirtyi B-junioreihin ja aloitti kiinteän yhteistyön Pyrinnön vastaavan joukkueen kanssa, jota valmensi Veikka Toivonen, itsekin miesten SM-tason pelaaja aikanaan. Veikasta tuli minulle merkittävä opettaja tuleville valmentajavuosilleni ja hyvä ystävä loppuelämäkseni. Työnjakomme oli sellainen, että Veikka (ja moni muu tamperelaisvalmentaja) huolehtivat lajiosaamisen kohottamisesta, minulle jäi psyykkinen valmennus ja ryhmädynamiikan kehittäminen.

Olin tuona samana keväänä tutustunut Innotiimi Oy:n toimintaan. Se harjoitti mm. työelämän kehittämistoimintaa ja huippusuorittamisen valmentamista.  Heillä oli toiminnassa mukana myös urheilupsykologi. Heidän ryhmänsä tuli talkoohengessä mukaan kehittämään näitä kahta juniorijoukkuetta. Innotiimi jätti työkalupakkiini johtamisen kannalta paljon hyödyllistä, kuten esim. OPERA-menetelmän tavoitteiden hakemisessa ja sitouttamisessa. Konsepti toimii edelleen niin työ- kuin urheiluelämässä.

Keväällä 1992 pidetyssä tapaamisessa tyttömme halusivat sitoutua kahden vuoden mittaiseen projektiin ja asettivat itse (!!!) tavoitteeksi Suomen mestaruuden keväällä 1994. Jore Jaatinen sitoutui myös tähän samaan projektiin, mikä oli suuri helpotus, koska itselläni ei ollut eväitä fyysiseen valmentamiseen. Sain keskittyä mentaalipuoleen.

Kahden vuoden aika on juuri sopiva tuloshakuisen projektin läpiviemiseksi, yhdessä vuodessa ei ehdi saada kaikkea aikaan, kolme vuotta, erityisesti nuorille, liian pitkälle ulottuvana hankalasti hahmotettavissa. Kuulin myöhemmin, että mm. Turkin miesten maajoukkue teki myös kahden vuoden projektin voittaessaan erinäisiä vuosia sitten miesten EM-kultaa.

Alkupaukku Pyrinnön ja meidän joukkueemme kahden vuoden projektille tapahtui kesän 1992 alussa Joutsenrannassa Innotiimin johdolla järjestetyssä yhteisleirissä telttamajoituksessa. Oli luentoja ja temppurata, jollaisella he kouluttivat myös eri yritysten työntekijöitä.

Mentaalivalmennus tuli mukaan heti, erityisesti mielikuvaharjoittelu. On olemassa suuri määrä tutkittua tietoa siitä, että hyvä mielikuvaharjoite saa kehossa aikaan samanlaisia fyysisiä reaktioita kuin varsinainen harjoittelukin. Projektin loppuvaiheessa pelaajat normaalin harjoittelun lisäksi tekivät mielikuvaharjoitteita kolme kertaa viikossa. Tuli kovasti lisää treeniaikaa. Jore Jaatinen toi harjoitteluun mukaan myös vesijumpan, jota voitiin käyttää sekä palautumisessa että voimahankinnassa.

 Tässä kohtaa on syytä tuoda esille pelaajien vanhempien suuriarvoinen työ lastensa (ja naapurin lasten) harrastuksen edistämisessä. Tuon esille erityisesti Jaakkolan perheen, joka Merjan ja Jorman johdolla toimi "komentokeskuksena" tuon projektimme ajan ja vähän jälkeenkin. Jonna-tytär toimi joukkueenjohtajana, Janika pelasi. Kun tuolle Joutsenon leirille tarvittiin aamupuuro, Merja ja Jorma vain kysyivät milloin syödään. Kertoivat sitten kolmen aikoihin aamuyöstä aloittaneensa soppatykillä puuronkeiton n. 30 henkilölle. Tuon soppatykin kanssa he sitten jyristelivät pitkin Joutsenon kankaita ja olivat klo 7 paikalla, kuten oli sovittu.

Valmentajana oli hyvä työskennellä, kun kaikkien pelaajien vanhemmat halusivat kovasti olla mukana auttamassa. Vieläkin ajattelen heitä suurella kiitollisuudella. Olin keväällä 1992 niin vakuuttunut tekemisestämme, että ajattelin, että tästä nyt lähtee Lappeenrannan naiskoripallon uusi nousu.
Kuten tänään tiedämme, niin sitten tapahtuikin.

BSM

Syksyllä 1992 joukkue pääsi hieman yllättäen sangen "alaikäisellä" pelaajistolla ikäluokkansa SM-sarjaan. Karsintaviikonloppuun kuului neljä peliä, vaadittavat kolme voittoa saatiin jatkoajan kautta. Sarjan alku meni harjoitellessa, kahdeksan tappiota putkeen, sitten syntymäpäivälahjana valmentajalleen joukkue voitti ensimmäisen pelinsä Forssan Alkua vastaan vieraissa. Koko kauden aikana saatiin voitto neljästä pelistä, sijoitus 8. Kesä 1993 harjoiteltiin intensiivisesti ja syksyllä karsinta vei puhtaalla pelillä SM-sarjaan.

Lähes lottovoitto joukkueelle oli, kun Vuoksenniskan Vesan kasvatti Kaisa Tuure saatiin mukaan B-tyttöjoukkueeseen. Olin häneen iskenyt silmäni naisten sarjapeleissä, VuVe pelasi samassa lohkossa oman joukkueeni kanssa. Puutteena meillä oli korinaluspelaaminen. Kaisa täytti sentterin roolinsa loistavasti.

Runkosarjassa joukkue päätyi keväällä 1994 4. sijalle. Välierä oli runkosarjan voittajaa Tampereen Pyrintöä vastaan, jota emme koskaan olleet voittaneet. Joukkue pelasi hurmoksessa välierät ja pääsi finaaliin. Sama hurmos jatkui ja Honka kaatui suoraan 2-0. Finaalipelit olivat tiukkoja, molemmista voitto tuli n. 5 pisteellä.
Lasken mestaruuden hyvin pitkälti Innotiimin preppauksen ansioksi. Muistan vieläkin, kuinka otteluun valmistava hiljentyminen 45 min. ennen välierä- ja finaalipelien alkua oli tunnelmaltaan niin tiheä, että sitä olisi voinut veitsellä palastella.
Lappeenrannan ensimmäinen Suomen koripallomestaruus oli saavutettu!

Joukkueen menestyksen takasi hyvä puolustuspeli, runkosarjassa hieman alle 50 meitä vastaan tehtyä pistettä. Nopeat hyökkäykset purivat usein, tavoite oli, ettei keskirajaa ylitetä muutoin kuin syöttämällä, laidat heti auki ja pallo päätyrajalle niin nopeasti kuin mahdollista.
Harjoittelumotivaatio oli tavattoman korkea.

Tampereen valmentaja Veikka Toivonen oli korvaamattoman hyvä kouluttajani. Hienoa tässä oli se, että kumpikin aavisti jo 1992, että jossain vaiheessa toinen voi joutua lyömään toisen ulos, mutta siitä huolimatta avasimme koko ajan pelikirjamme toisillemme ja katsoimme, miten kummankin joukkueen peliä voisi kehittää. Veikka oli siten olennainen tekijä mestaruustiellämme. Hän saikin v. 1994 SM-kultamitalin joukkueeltamme erään Lappeenrannassa käyntinsä yhteydessä, se hänelle kuului.

Hieno prosessi kokonaisuudessaan oli tuo mestaruusprojektimme. Kaikki osalliset, pelaajat, vanhemmat ja valmentajat ja joukkueenjohtaja punnersivat sinnikkäästi kohti tavoitetta, joka saavutettiin nimenomaan koko joukkueen saumattomalla yhteistyöllä, jossa Innotiimin miehillä oli merkittävä rooli.

 Jore Jaatinen oli intensiivisesti mukana koko tuon kahden vuoden projektin ajan ja hieman jälkeenkin. Hänen ammattitaitoaan, lojaalisuuttaan ja ystävyyttään arvostan edelleen suuresti.

Urheilulukio

Joukkue oli siirtymässä lukiovaiheeseen. Olin jonkin verran perehtynyt Mäkelänrinteen toimintaan. Marssinkin opetuspäällikkö Pekka Kokon puheille kyselemään urheilulukion mahdollisuutta myös Lappeenrantaan. Ei kuulemma ollut mahdollista, mutta Kokko kehotti minua kääntymään Kimpisen lukion rehtorin Yrjö Viitikon puoleen, joka tunnettiin urheilun ystävänä. Hänen avullaan saimmekin rakennettua järjestelmän, jossa koripalloilijat pystyivät jaksottamaan opiskelunsa niin, että kahden harjoituksen päivärytmi tuli mahdolliseksi. Kävin vetämässä myös aamuharjoituksia, konttorini kun sijaitsi melkein koulun vieressä ja kun pystyin itse määrittelemään työaikani, pystyin vetämään myös aamuharjoituksia, joihin Jore J:kin osallistui. Myös neljän vuoden lukio tuli koripalloilijoille mahdolliseksi.
Kiitos siis Yrjö Viitikolle tällaisen mahdollisuuden luomisesta!

Kävin tuolloin myös Ruotsissa Sandan urheilulukion toimintaan perehtymässä. Sieltä tuli paljon hyviä ideoita.

Divariin

Joukkueemme kävi harjoittelemassa divariin nousua jo keväällä 1994, mutta tuossa vaiheessa eivät junnuporukan rahkeet vielä riittäneet, takkikin oli tyhjentynyt mestaruuden myötä.
Joukkueen siirtyessä nyt A-junioritasolle tavoitteeksi asetettiin nousu naisten 1. divisioonaan.
Keväällä 1995 tämä toteutuikin samalla kun joukkue vielä saavutti A-tytöissä SM-pronssia.

Suurena apuna sarjanousussa meillä oli mittavan uran naisten SM-sarjassa ja maajoukkueessa tehnyt Sari Puittinen, joka kokemuksellaan karsinnoissa toi peliin rauhoittavan elementin. ”Ollaanko me nyt oikeita urheilijoita” kysyi Annika Pintsu Pirhonen divarinousun selvittyä, Annika polki 32 km harjoituksiin ja toiset takaisin kotiinsa, kun ei ollut autokyytiä saatavissa.


Floridan keikka

Kun asia koskee tulevan Catzin tulevaa edustusjoukkuetta, on yksi reissu erityisesti otettava esiin. Manzun ideamyllyssä syntyi keväällä 1996 ajatus, että suomalaisia nuoria naispelaajia käytäisiin näyttämässä jenkkivalmentajille Floridassa. Tehtiin projekti "Young Finnish Basketball".
Mantsun tuttu collegevalmentaja Ken Patrick, usein Suomessakin vieraillut, järjesti Orlandoon turnauksen, jossa Suomen 1978 tyttömaajoukkue ja LrNMKY:n mestarijoukkue pelasivat ja jota monien jenkkiyliopistojen valmentajat olivat seuraamassa. Vaihtelu virkisti: Mantsu valmensi minun joukkuettani ja minä Mantsun 1978-maajoukkuetta tuon matkan aikana.
Teimme matkalle esitteenkin, jonka alkusanat kirjoitti eduskunnan silloinen puhemies Riitta Uosukainen. Merkittävä osa reissun kustannuksista saatiin esitemainoksilla.
Ymmärsin, että tuolla reissulla Kaisa Tuure bongattiin yhteen yliopistoon.

Palasin tuolta reissulta mukanani n. 50 erikokoista peliasua, Catzin ensimmäiset. Onneksi Suomen tulli ei kysellyt mitään, selitys toki oli; mukana olevien pelaajien peliasuja. Koot eivät kyllä olisi täsmänneet.

Catzin synty

Kesällä 1995 joukkue asetti tavoitteekseen naisten mestaruussarjaan pyrkimisen. Pyysin meille harjoituksia pitämään ja mestaruusarjaseminaariimme (=kuinka naisten joukkue SM-sarjaan) puhumaan Jaakko Heikkilän, joka toimi tuolloin naisten maajoukkueen managerina. Hän oli menestynyt myös yritysjohtajana. Jaakko oli näitä "isästä valmentajaksi"-kavereita. Hänen tyttöjuniorijoukkueensa olivat Suomessa täysin ylivoimaisia, taisivat voittaa neljä Suomen mestaruutta putkeen, joukkueina Matinkylän Akilles-Espoon Akilles-Espoon Palloseura, josta sittemmin kehittyi EBT. Häneltä taisi alkujaan olla peräisin myös pallollinen kuntopiiri, jossa kaikki liikkeet tehtiin yhden tai jotkin jopa kahden pallon kanssa, välillä puuduksiin asti. Tavoite oli tietysti se, että pallonkäsittely automatisoituu sille tasolle, että umpiväsyneenäkin pelin loppuhetkillä se pysyy mukana. Erinomainen harjoite!

Jaakko paitsi ajatteli hyvin myös osasi laittaa ajatuksensa paperille. Noita kirjoituksia sitten opiskelin. Ne auttoivat koripallo- ja muussakin ajattelussani.

SM-seminaaria pitäessämme lausui eräs Namikan vaikuttajahenkilö seuraavasti: Tässä seurassa ei tulla koskaan näkemään naisten huippukoripalloilua. Tuo lausuma oli kyllä rätti vasten naiskoriksen puolella työskennelleiden ja urheilun tasa-arvon puolesta toimineiden kasvoja, jos kohta seuraamusta Namikan tuolloisen johtokunnan toiminnasta, jolloin kaikki naisten puolen kehittämisehdotukset kaatuivat äänin 3-2. Nuo kaksi vähemmistöön jäänyttä siis edustivat naisten puolta. He olivat pääsääntöisesti pelaajien vanhempia, jotka jaksoivat kukin kerrallaan vuoden verran käydä johtokunnassa turhautumassa.

Ei siis jäänyt muuta vaihtoehtoa kuin toiminnan siirtäminen uuden seuran nimiin.
Kysyin pelaajilta heidän mielipidettään. Kaikki halusivat jatkaa kehittymistä. Kaivoin seuranneiden kuukausien aikaa pöytälaatikostani Lappeenrannan NMKY:n Tuki ry:n, jonka nimeksi muutettiin
Catz Lappeenranta rf. Catzistä tuli ensi alkuun ruotsinkielinen, koska Suomen NMKY:n Urheiluliiton sääntöjen mukaan samalla paikkakunnalla ei voinut toimia kahta suomenkielistä yhdistystä, jos jo toimiva paikkakunnan NMKY sitä vastusti. Ja Lappeenrannan NMKY:n puolelta uuden seuran rakentamista vastustettiin kaikin keinoin. Koko ikäni NMKY-liikkeessä toimineena halusin myös uuden seuran olevan siinä mukana. Suomessa on ollut ja on paljon naisurheilua NMKY-yhdistyksissä.
Uutta seuraa ei siten varsinaisesti perustettu, vaan se luotiin vanhan LrNMKY:n Tuki ry:n toiminnan jatkoksi ja kaikki divarijoukkueen pelaajat siirtyivät uuteen seuraan, joka sai LrNMKY:n sarjapaikan.

LrNMKY:n johtokunnan kokouksessa 5.6.1996 merkittiin pöytäkirjaan, että seuraavat henkilöt ilmoittivat eronneensa seurasta: Kaisa Tuure, Anu Immonen, Sirkku Juhola, Essi Metsäkallio, Annika Pirhonen, Inka Henelius, Anna Seppänen, Eeva-Maija Lehikoinen, Jutta Selesvuo ja Janika Jaakkola. Siinä oli Catzin ensimmäinen edustusjoukkue.

Nimi Catz tuli vaimoni T-paidasta: Kissa mielletään jotenkin feminiiniseksi otukseksi, vaikka tietysti poikakissoja on yhtälailla. Tuon T-paidan, jonka rintamuksessa kissa istuskeli rauhallisessa olotilassa, olimme hankkineet paikalliselta MEXX-kauppiaalta Eveliina Kääriältä, nyk. Melentjeff, Seppälän toimitusjohtaja. Kysyin Eveltä, voisiko nimen ottaa urheilukäyttöön, eikä hän nähnyt sille estettä.
Logon muokkasi vauhdikkaampaan muotoon lahtelainen mainosgraafikko Erkki Poutiainen, joka laittoi kissan tyylikkääseen hyppyyn NMKY-liikkeen tunnuksen, tasasivuisen kolmion läpi.

Itse lopetin valmentamisen kesken kauden jouluna 1996 lopen uupuneena. Lappeenrantaan oli tuolloin vaikea saada tasokkaita valmentajia, vaikka kuinka yritti. Onneksi Jukka Mantere oli tuolloin tilaisuudessa ottamaan joukkueen valmennusvastuun.

Kaisa Tuurelle olin kauden 1995/96 alussa sanonut, että seuraavalla kaudella hänen paikkansa on
SM-sarjassa, jos ei meillä, niin sitten muualla. Emme nousseet ja Kaisa siirtyi Forssan Alkuun, jossa pääsikin heti voittamaan Suomen mestaruuden ja lähti sen jälkeen maailmankiertueelleen ja palasi erinäisten vuosien jälkeen Catziin voittamaan Suomen mestaruuden.

Itselleni tuo vajaan 20 vuoden aika LrNMKY:ssä oli hyvin opettavainen, suurin piirtein kaikki korikseen liittyvä tuli opeteltua, liittovaltuustossakin istuin yhden nelivuotiskauden.

Yhteydet Venäjälle

Venäjällä koripallo on suosittu laji. Olin jossain vaiheessa tutustunut pitkäaikaiseen maajoukkuepelaajaamme Heli Roukanojaan, joka opiskeli lääkäriksi Pietarissa. En muista, oliko se Heli vai joku muu, joka minut tutustutti  sikäläiseen valmentajaan Kira Alexandrovna Trsheskaliin ja hänen mieheensä Vladimir Josifovitshiin.Kira T. oli Venäjän korkeimman valmentajatason saavuttanut eli ns. Olympiavalmentaja, näin minulle kerrottiin. Pyysin päästä seuraamaan heidän tyttöjunioreidensa harjoituksia, joista olin hyvin vaikuttunut. Paremmin tutustuttuamme ehdotin hänelle yhteistyötä Catzin ja hänen joukkueidensa välillä. Sen seurauksena ilmeni, että muutama tyttö olisi kiinnostunut Lappeenrannassa pelaamisesta.

Elena Reshetko

Lena Reshetkon tarina on oma hieno lukunsa Catzin tarinan sisällä. Kaikenlaisista seikkailuista saisi jopa oman kirjan. Lenasta on puolentoista vuosikymmenen aikana ottanut paikkansa johtavana pelaajana ja kapteenina naisten joukkueessa. Voimme kaikki olla iloisia ja ylpeitä siitä, että hän on kanssamme. Nyt jo seuralegendan viittaa perustellusti kantava Lena pelasi ensimmäiset pelinsä Catzissä kaudella 2000/01. Nyt hänellä on siis 16. kausi Catzissä menossa ja 12. mitali tulossa!
Kausi 2016-2017 on siis hänen 17. kautensa Catzin paidassa. Edustuksessa hän on pelannut kaudesta 2002-2003 eli alkava kausi on hänen 15. edustusjoukkueessa!!

Noin nuoren ihmisen siirtyminen Suomeen pysyvästi vaati hieman järjestelyjä ja hänen varsinainen muuttonsa siirtyi seuraavalle kaudelle. Kävin hänen kotonaan vanhemmillensa kertomassa toiminnastamme ja siitä, että henkilökohtaisesti huolehtisin hänen hyvinvoinnistaan. Muuttobyrokratia hoitui niin joustavasti kuin mahdollista, kiitos siitä erityisesti Pietarin pääkonsulillemme Kauko Jämsénille, joka lämpimästi tuki rajan yli tapahtuvaa nuorten yhteistoimintaa ja ystävällisine henkilökuntineen mahdollisti joustavan liikkumisen.

Lena on mielestäni myös hieno esimerkki kotoutumisesta. Ilahduttaa suuresti nähdä useita muitakin venäläisjuuret omaavia sekä valmennuksessa, pelikentällä että esim. kahviotoiminnassa.
Näin sen pitää olla!

Toinen kierros

Perheemme nuorempi tytär Piia oli kovin kiinnostunut koripallosta, joten päätin lähteä vielä yhdelle valmennuskeikalle. Tuohon joukkueeseen liittyi sitten myös Lena Reshetko.

Nuorempina B-junioreina oltiin taas pronssiottelussa (hävittiin), 2001-2002 kaudella sitten finaaleissa, jotka hävittiin ToPo:lle 1-2. Outoja pelejä olivat, -13, +30 ja - 18 p. olivat piste-erot.
Scania-Cupissa tuli 3. sija.

Tuohon kauteen päättyi oma 15 vuoden valmentajaurani, seitsemän kautta junnu-SM:issä, kuusi kertaa mitalipeleissä, kaikkia mitaleja yksi eli koko tunneskaala käyty läpi: mestaruushurmio (1), parhaan häviäjän kitkeryys (2) ja jokin mitali sentään (3) puumitalien lisäksi.
Tuo sama juniorijoukkue sai vielä kaksi hopeaa SM:issä.

Mestaruussarjaan

Vuoden 2005 keväällä ylitettiin seuraava kynnys mestaruustiellä, kun naisten joukkue nousi mestaruussarjaan, jossa pelattiin nousujohteisesti Tommi Koskisen johdolla. En malta olla tässä kohtaa mainitsematta sitä hienoa tunnetta, jonka koin, kun näin SM-pelissä omista kasvateistani koostuvan viisikon. Joukkueeseen panostettiin vuosi vuodelta yhä enemmän, myös taloudellisesti.

Mestaruus

Mestaruuden voittaminen osoittautui vaikeaksi. Edustusjoukkue pelasi kolme kevättä putkeen finaaleissa, hopea aina tuloksena. Vuosien 2008 ja 2009 finaalipeleissä katsomoon saakka aisti,
että joukkue alisuoritti pahemman kerran, ei oltu optimivireessä. Päädyttiin ratkaisuun, että tilanne tulee selvittää perusteellisesti ulkopuolisten asiantuntijoiden avulla. Jo kertaalleen yhden koripallomestaruuden voittaneet huippusuorittamisen valmennuksen  hallitseva Juha Puhakka ja urheilupsykologi Jorma Heikkonen Innotiimistä kutsuttiin jälleen hätiin. Muutaman viikon kestäneiden haastattelujen ja analyysin perusteella päätettiin, että he liittyvät valmennukseen ja osallistuivatkin joukkueen toimintaan koko kauden 2009/10.

Tommi Koskiselle tällainen menettely ei sopinut ja hän irtisanoutui itse päävalmentajan tehtävästä. Hänet korvasi tamperelainen Miikka Sopanen, joka johdattikin edustusjoukkueen historialliseen ensimmäiseen mestaruuteen keväällä 2010. Sopasen jälkeen puikkoihin tarttui Mika Haakana, joka staabeineen on tehnyt vakuuttavaa työtä ja nostanut joukkueen tavoittelemaan kansainvälistä menestystä. Siinä uusi haaste esikunnalle.

Myös hallinnollis-taloudellisesti asiat olivat hyvällä mallilla: 6-7 edustuksen pelaajaa samoin kuin päävalmentaja olivat täyspäivätoimisia palkkaa saavia ammattilaisia, joiden käytössä oli myös ilmainen asunto. Oli päästy tavoiteltuun todelliseen ammattilaisuuden aikaan

Loppusanat

Kohta on 40 vuotta kulunut siitä, kun innostuin lappeenrantalaisesta koripallosta.
Kuten elämään kuuluu, mahtuu tuohon aikaan kaikenlaisia iloja ja harmin aiheita.
Hienoa on ollut elää nuorten ihmisten mukana heidän kehityksessään ja itsekin kehittyä.
Myös monien vanhempien suuri panostus on lämmittänyt. Teimme kaikki yhdessä.

Koris antaa myös ystäviä. Sen kasvatuksellista merkitystä ei voi väheksyä. Fyysisellä puolella se osaltaan ehkäisee osteoporoosin myöhempää kehittymistä. Erityisesti naisväestölle tästä on etua.

Monissa muissa maissa nuorisourheilu on nivelletty suoraan koulunkäyntiin siten, että sen rahoitus tulee julkiselta taholta. Kun isänä ja isoisänä olen nähnyt urheilun kiistattomat positiiviset vaikutukset niin ihmettelen, miksei meillä? Suurimmasta osasta omistakaan valmennettavistani ei tullut huippukoripalloilijoita, mutta ymmärtääkseni ihan kunnon kansalaisia kyllä, mikä on itse asiassa vielä tärkeämpää. Joillekin pelaajille joukkue muodosti omanlaisensa perhepiirin, joka kannatteli heitä joissakin hankalissa elämäntilanteissa.

Koko Suomen  naiskoriksen kehityksen kannalta on kansainvälistyminen olennaista. Sitä nyt Catzissä yritetään.
Jos pidämme naisten ja miesten tasa-arvoa myös koripallossa välttämättömyytenä (kuten pitäisi), vaatii se sekä urheilu- että hallintopuolelta jatkuvia ponnisteluja. Ruotsista löytyy lähin hyvä malli.

Kuva
Catz-toimisto, Savonkatu 3, 53100 Lappeenranta • toimisto(at)catz.fi
Kaakon Nettipalvelu Oy