Facebook Twitter YouTube Instagram
Etusivu    Joukkue    Uutiset    Ottelut/raportit    Fanituotteet    Blogit    Kumppanit    Albumi    Liput    Linkit    Yhteystiedot    Käsiohjelma    Catz corner    Kissaklubi   

Aikaisemmat kirjoitukset
syyskuu 2016 Haakana
lokakuu 2016 Grönberg
marraskuu 2016 Jones
joulukuu 2016 Eerikinharju
tammikuu 2017 Hämäläinen
helmikuu 2017 Reshetko
maaliskuu 2017 Walker
huhtikuu 2017 Pirttinen

 

CATZ CORNER, huhtikuu 2017

Kaikkien koripalloilijoiden rakastama vuodenaika eli kevät on jälleen koittanut! Catz on aloittanut Suomen mestaruutensa puolustamisen ensimmäisellä välierien osaottelulla Espoo Unitedia vastaan ja lähitulevaisuudessa siintää myös Latvia-Estonia-liigan Final Four. Kevään viimeisen Catz Cornerin tenttiin on saapunut läpimurtokautensa pelannut Veera Pirttinen.

Veera hyvä! Kauteen lähdettäessä valmennusjohto ajatteli sinua yhtenä hyvänä rotaatiopelaajana muiden joukossa, mutta loka-marraskuun loukkaantumisen myötä nousit uudelle tasolle sinusta tuli käytännössä aloitusviisikon täsmäase. Miten tässä näin kävi?

Ympärillä oli monelta vuodelta tuttu joukkue tuttuine valmentajineen ja pelitapoineen, joten sinänsä tuntui aika helpolta ottaa pykälää isompi rooli samassa ympäristössä, mikä on ollut jo aikakausia tuttu. Oli kyllä hienoa päästä näyttämään entistä vahvemmin, mihin itsestä on.

Kun loukkaantumisia tuli ja peliaikaa alkoi siunaantua, tarkoitukseni oli, että pystyisin tuomaan osaamistani joukkueen käyttöön entistä monipuolisemmin. Se rooli, missä olin aiemmin pelannut, ei olisi ollut enää tarpeeksi.

Tosiaan, olet aiemmin ollut nykykoripallolle hyvinkin ominainen ”3 and D”-pelaaja. Kaukoheittäjä olet edelleen ja puolustajana olet kehittynyt yhdeksi maan parhaista; miten arvioit omaa kehitystäsi tähän asti?

Aloin saada ensimmäistä kertaa rotaatiominuutteja Catzissa toissa kaudella. Kun heittoni alkoi putoamaan, minähän leimauduin hyvinkin nopeaksi heittäjäksi ja menin vähän kuin siihen samaan asetelmaan mukaan.

Tällä kaudella olen halunnut tuoda joukkueeseen syvempää pelaamista. Ymmärrän mielestäni peliä paremmin ja olen tahtonut nostaa taitotasoani niin, että olisin etenkin hyökkäyksessä paljon muuta kuin se pelaaja, joka odottaa syöttöä kaarella. Viime kauden lopusta halusin erityisesti parantaa pallonkäsittelyäni ja mielestäni olen ottanut siinä suhteessa harppauksen parempaan.

Kirjoitit ylioppilaaksi vuosi sitten ja olet saanut vetää päättyvän kauden täysipäiväisenä ammattilaiskoripalloilijana. Ilmeisesti tätäkin asetelmaa saa kiittää kehityksestäsi?

Jos itse saisin päättää, en varmaan tekisi mitään muuta kuin pelaisin. Koripallo on niin kivaa. Nyt on saanut vuoden päivät treenata kahdesti päivästä, eikä ole ollut muuta, mistä stressata. Suosittelen kaikille!

Osaatko sanoa jo nyt tulevaisuudensuunnitelmiasi ammattilaisuuden suhteen? NCAA-liigassa on tällä hetkellä yli parikymmentä suomalaista naispelaajaa…

NCAA on yksi vaihtoehto muiden joukossa. En hätiköi sen kanssa.

Kuulut vaikkapa Lotta Hämäläisen ja Marianne Kalinin kanssa samaan kastiin niissä pelaajissa, jotka ovat käytännössä saaneet kasvaa aikuisiksi ammattilaisorganisaatiossa. Mitä vaikkapa Marianne Koskisen, Lena Reshetkon tai Chandrea Jonesin päivittäinen läsnäolo sinulle merkitsee?

Tykkään todella paljon siitä, että treenataan kaksi kertaa päivässä ja kaikki tekeminen tähtää menestykseen. Siksi mä alun perin Lappeenrantaan muutinkin. Mitä tulee Vänniin, Lenaan tai Santtuun… niin niistä on tietenkin ollut tosi paljon apua ja olen saanut niiltä ihan uskomattomat määrät oppia, mutta en mä päivittäisessä työssä niinkään ajattele, mitä he ovat saavuttaneet. Me ollaan kaikki yhtä ja samaa joukkuetta.

Aloitit koripallon pelaamisen Nokialla. Kerro urasi alkutaipaleesta – mikä oli oma joukkueesi, kuka ensimmäinen valmentajasi, miten hurahdit korikseen?

Aloitin itse asiassa pelaamisen Pirkkalan Virissä, mistä siirryin vuoden tai kahden jälkeen Nokialle. Meillä oli aika hyvä tyttöikäluokka, oli Hanna Kankaanpää ja Maria Hiekkamäki muiden muassa. Olimme ihan ikäluokkamme (’97) huippuja.

Pasi Niemi oli valmentajamme ja Reetta Ojala apukoutsi. Toimintamme oli tosi hyvää ja motivoivaa. Vähän vanhemmalla iällä Aki Selkee nousi mulle ”henkisen keskusteluvalmentajan” rooliin, hän oli tosi merkittävä apu.

Siirryit Nokialta Lappeenrantaan syksyllä 2013 käymään lukiota ja pelaamaan koripalloa. Miksi?

Korostetaan nyt, ettei se ollut mitenkään määrätietoista ”tullaan ja viedään teidän pelaajat”-rekrytointia. Olin kuullut jonkun sanovan, että Catz olisi aina kiinnostunut uusista pelaajista, ja tutun tuttujen kautta selvisi, että mullakin olisi mahdollisuus muuttaa Lappeenrantaan käymään lukiota ja pelaamaan korista.

Aika nuorella iällä lähdit kuitenkin kotiseuduiltasi!

Ehkä se on vaan tämä mun luonne. Ei mulle ole koskaan koti-ikävä iskenyt, vaikka on ollut pariviikkoisia maajoukkueleirejä. Jälkikäteen miettien on kyllä ihan totta, että aika pikkutyttönä mä kotoa muutin…

Palataan tähän päivään. Catz pelasi käytännössä koko alkuvuoden paineiden alla. Klaarasitte kuitenkin runkosarjan tavoitteenne kuivin jaloin: suora välieräpaikka ja Latvia-Estonia-liigan Final Four. Saitte jopa itsellenne kaksi vapaaviikonloppua!

Meillä oli syyskaudella todella paljon potentiaalia, mutta emme olleet ollenkaan omalla tasollamme. Vuodenvaihteen tienoilla opimme tuntemaan toisemme ja saimme pelitapamme toimivaksi. On ollut ihan poikkeuksellinen fiilis, kun olemme viime viikkoina päässeet treenaamaankin kaiken pelaamisen vastapainoksi!

Ensimmäiseen välieräotteluun lähdettäessä teillä oli viikon tauko ja Espoo United dominoi käytännössä koko 40-minuuttista, vaikka olitte lopussa päästä rinnalle. Tiivistähän vielä, mitä parannuksia toiseen osaotteluun täytyy tehdä?

Parannettavaa ensimmäiseen peliin nähden on paljon. Meidän pitää olla terävämpiä molemmissa päissä kenttää ja toteutuksemme tulee olla parempaa.

   takaisin yläreunaan

CATZ CORNER, maaliskuu 2017

Lumipeite ohenee, päivät pitenevät, pelit kovenevat ja playoffsit lähestyvät. Catz on perinteisesti terävimmillään kevättalvella, eikä tämä kausi näytä tuovan poikkeusta sääntöön: syyskauden haparoinnin jälkeen kissalauma on jälleen näyttänyt kyntensä. Hyvää kevättä pelaa myös ensimmäistä kauttaan Lappeenrannassa viihtyvä Samarie Walker, joka juttelee maaliskuun Catz Cornerissa syntyjä syviä.

Moi, Samarie! Teillä oli vaikea syyskausi, mutta olette petranneet petraamistanne kevään aikana.

Se vei pitkän aikaa, mutta olemme viimein löytäneet toisemme ja oppineet pelaamaan toistemme kanssa. Meillä oli syksyllä paljon loukkaantumisia, jouduimme vaihtamaan Ariel Massengalen Valencia McFarlandiin pelinrakentajan paikalla ja aina avainpelaajien ollessa sivussa joukkueen dynamiikka puuttuu, mutta nyt pelaamme hyvin. Harjoituksissa on aivan eri ilmapiiri kuin joskus lokakuussa. Nautimme siitä, että saamme tehdä töitä yhdessä.

Pari viikkoa sitten voititte Latvia-Estonia-liigassa Liepajan ottelussa, joka ratkaisi teille suoran paikan liigan Final Fourissa. Olette pelanneet maratonaikataululla, joten ylimääräinen valmistava viikonloppu tullee tarpeeseen?

Kyllä, pelasimme ensimmäisen ottelumme Liepajaa vastaan todella hyvin. Emme todellakaan halunneet yhtä ylimääräistä viikonloppua Baltiassa. Lisäksi voitto ratkaisevassa paikassa antoi meille itseluottamusta seuraaviin tärkeisiin Korisliigan otteluihin.

Olet 24-vuotiaana edelleen hyvin nuori pelaaja, mutta olet silti ehtinyt pelata ammattilaisena Espanjassa, Australiassa, Ruotsissa ja Liettuassa. Koripallo on sama peli kaikkialla, mutta jokaisessa maassa lajilla lienee omat, aluekohtaiset piirteensä..?

Kyllä, erot ovat paikoin huimat. USA:n yliopistoliigassa pelaajat ovat paljon vahvempia ja peli on merkittävästi fyysisempää siellä kuin Euroopassa.

Liettuassa pelaajat olivat huikean kokoisia. Maan sarja oli täynnä 190–195-senttisia jokapaikanhöyliä, jotka osasivat perusasiat erinomaisesti, heittivät ja kuljettivat. Espanjalainen peli oli lähempänä amerikkalaista; iskua sai antaa ja ottaa ja peli oli hyvin taktista.

Suomessa ja Ruotsissa pelaajat ovat myös taitavia, mutta pykälää pienempiä kuin Liettuassa tai Espanjassa. Vastaavasti peli täällä ei ole niin fyysistä. Australia on ehkä yhdistelmä näistä kaikista. Sielläkin on muutamia huikeita yksilötason pelaajia ja yleisesti pelaajilla kohtuullisen hyvät perustaidot, fyysisyydeltään he ovat Espanjaa jäljessä.

Olen siinä mielessä onnellinen puolestasi, että olet päässyt käymään Liettuassa, joka on käytännössä ainoa Euroopan maa, jossa koripallo on selvästi ykköslaji!

Ruotsissa pelatessani minulla oli liettualainen joukkuetoveri, joka selitti minulle ummet ja lammet Liettuan koripallouskonnosta. En uskonut sitä ennen kuin matkustin itse Liettuaan ja näin, kuinka joka paikassa on koritelineitä!

Tiesin Arvidas Saboniksen entuudestaan. Isäni oli hänen faninsa, isällä oli hänen pelipaitansa ja kaikkea. Liettualaiskaverini näyttivät minulle YouTube-pätkiä Saboniksesta ja samalla serbialaiset ja kroatialaiset joukkuekaverini tahtoivat näyttää Drazen Petrovicia, Toni Kukocia, Sasha Djordevicia… opin heiltä niin paljon koripallon historiasta ja lajin merkityksestä eri maissa!

Avaa minulle pelisi saloja. Pelasit ison laitahyökkääjän tontilla yliopistossa, mutta Euroopassa olet siirtynyt lähemmäs koria. Suomen mittapuulla olet oikeastaan ”old school”-sentteri, lähietäisyyden ja keskimatkan heittäjä ja levypallopelaaja. Mistä tämä tulee?

Isästäni… isäni, Sam Walker, alun perin opetti minua olemaan takamies. Isäni tahtoi, että minä osaan kuljettaa ja heittää, että ymmärrän koripallon perusasioita. Olin pitkä tyttö, mutta hän aina painotti, että minun pitäisi osata koripalloa mahdollisimman laaja-alaisesti, jotta olisin hyödyksi joukkueelleni. Katselin Michael Jordania ja Magic Johnsonia, opettelin Magic Johnsonin ”baby sky hookin”, pelasin poikia vastaan ja yritin oppia kovuutta…

Päästyäni Connecticutin yliopistoon olin joukkueeni isoimpia pelaajia, joten valmennusjohto istutti minut kolmen sekunnin alueelle. Minulla ei oikeastaan ollut yhtään low post -liikettä, käytin vain voimaani hyödykseni. Pelini meni oikeastaan kokonaan uusiksi silloin.

Kerro Connecticut-kokemuksestasi. Viihdyit siellä Geno Auriemman valmennuksessa vain yhden kauden ennen siirtoasi toiseen isoon yliopistoon, Kentuckyyn. Lukemani perusteella jouduit turvautumaan urheilupsykologin apuun löytääksesi uudelleen itsesi pelaajana. Mitä tapahtui?

Connecticut oli oikeastaan rekrytoinut minut siksi, koska olin iso ja monipuolinen. Lopulta jouduin loukkaantumisten vuoksi pelaamaan korin alla, missä en viihtynyt ollenkaan. Minusta tuntui siltä, että olin menettänyt haluni pelata. Jos sain pallon, syötin sen mahdollisimman nopeasti pois, koska pelkäsin epäonnistumista.

Urheilupsykologin kohtaaminen auttoi minua paljon. Tahdon puhua avoimesti kokemuksistani, jotta kenties voisin auttaa jotain nuorempaa pelaajaa olemaan eksymättä samanlaisiin karikoihin. Jouduin rakentamaan identiteettini pelaajana tavallaan uusiksi. Kun opettelin sittemmin Kentuckyssa pelaamaan lähempänä koria, osasin jo ottaaa oppia menneistä kokemuksistani ja rakentamaan itseäni siten vahvemmaksi pelaajaksi.

Isäni peräänkuuluttamat perustaidot eivät ole kuitenkaan vuosien aikana kadonneet mihinkään. Kun pelasin Ruotsissa, toin hetkittäin palloa ylös ja heitin kolmen pisteen heittoja. Tiesin, että minulla oli vielä työkaluja, joita saatoin käyttää monen vuoden tauon jälkeen!

Seurajoukkuekausi 2016–17 lähestyy loppuaan. Kerro kokemuksestasi Catzissa?

Ennen kuin allekirjoitin sopimuksen, agenttini sanoi, että tulemme voittamaan 96 % peleistä, voittamaan ylivoimaisesti mestaruuden ja lähtemään sitten kotiin. Ihan niin ei ole mennyt (naurua).

Aivan alkuvaiheessa oli suunnattoman vaikeaa hävitä, etenkin koska ihmiset tässä organisaatiossa eivät ole tottuneet häviämiseen. Toisaalta se oli kokemuksena kenties meille tärkeä. Joskus menestyneillä joukkueilla on ”maha täynnä”, ja joukkue kaipaa herätystä. Uskon, että selvisimme siitä tulikokeesta kunnialla. Veera Pirttinen on esimerkki pelaajasta, joka taisteli itsensä vaikeimmilla hetkillä joukkueen avainpelaajien joukkoon.

Kuten sanoit, Suomessa ja Ruotsissa pelataan erilaista koripalloa kuin Liettuassa tai Espanjassa. Näytät kuitenkin sopeutuneen Korisliigan rytmiin oikein mainiosti?

Kyllä vain. Sopeutumista on oikeastaan helpottanut se, että suurimmalla osalla vastustajajoukkueesta sentterit ovat amerikkalaisia ja heitä vastaan voin pelata samalla tavalla kuin yliopistossa.

Voititte liigaykkönen Hyvinkään Pontevan kotikentällä helmikuun puolivälissä. Pelasit yhden tämän kauden parhaista puolustuspeleistäsi liigan parasta suomalaispelaajaa, Pontevan Taru Tuukkasta vastaan.

Tuukkanen on uskomaton pelaaja. Olen tietoinen hänen urastaan ja kunnioitan häntä valtavasti. Otan aina henkilökohtaisena haasteena sen, jos minun kontolleni annetaan vastustajan parhaan pelaajan puolustaminen. Olin opiskellut Tuukkasen peliä ja koen, että onnistuin hänen tehtävänsä vaikeuttamisessa aika hyvin.

Vaikka Catz onkin voittanut monia mestaruuksia putkeen, näyttää siltä, että Ponteva ja Espoo United eivät tällä kaudella pelaa Catzia vastaan pelonsekaisin tuntein, toisin kuin ehkä lähimmät haastajat viime kausina..

En ole ollut mukana viime vuosina, mutta kuulemani perusteella lähimmät haastajat ovat lähteneet finaaleihin ”kiva, jos yksi voitto otetaan”-asenteella… (naurua).

Mutta kyllä, lähimpien haastajien kanssa saa olla todella varpaillaan. Ja monet keskikastinkin joukkueet ovat todella vaarallisia, esimerkiksi Kouvottaret on ollut paha vastustaja meille. Entinen yliopistokaverini Bria Goss pelaa Pontevassa – hän on yksi määrätietoisimpia tuntemiani ihmisiä, ja hän todella vihaa häviämistä. Espoo Unitedissa on kokemusta ja iskuvoimaa… sanoisin, että liigassa on 3-4 joukkuetta, jotka voivat realistisesti voittaa mestaruuden.

Pakkokysymys loppuun: olet ollut yhden kauden Ruotsissa ja pian yhden kauden Suomessa. Oletko enemmän Ruotsi- vai Suomi-ihminen?

Haha, vaikea sanoa! Pidän ehkä suomalaisista ihmisistä enemmän. Ruotsalaiset ovat puheliaita ja touhukkaita, suomalaiset ovat ystävällisiä mutta chill. Se sopii minulle.

   takaisin yläreunaan

CATZ CORNER, helmikuu 2017

Syksyllä 2001 Lappeenrantaan saapunut Elena Reshetko on jo niin eteläkarjalainen kuin eteläkarjalainen voi olla, mutta pietarilaislähtöisen laiturivirtuoosin tausta on yhä tänäkin päivänä monelle verrattain tuntematon. Koska Elenalla on tapana vertyä aina kevään tosipelien koittaessa ja kevät kolkuttelee jo ovelle, on syytä jutella hänen kanssaan niin eilisestä, tästä päivästä kuin Catzin kevätkauden koitoksistakin.

Elena, kerro koripallotaustastasi. Milloin ja miksi valitsit koripallon omaksi lajiksesi?

Aloitin pelaamisen 9-vuotiaana. En enää muista, miksi valitsin juuri koripallon, mutta se oli yksi monista harrastusvaihtoehdoista – pelasin myös tennistä pikkulapsena.

Venäjällä koripallo on kansan suosima laji, kilpailu on kovaa ja valmentajat olivat todella vaativia. Vaikka olin 9-vuotias, valmentajat sanoivat yhtään kiertelemättä mielipiteensä, jos emme pelanneet tai harjoitelleet heidän mielestään riittävän hyvin. Juniorikoripallo on hyvin erilaista Venäjällä kuin Suomessa.

Uskon, että kilpailun kovuudesta ja valmennuksen vaativuudesta oli minulle kuitenkin hyötyä myöhemmällä urallani. Monet vaativatkin asiat ovat tuntuneet melko helpoilta sen jälkeen, kun vaatimustaso on alusta asti niin korkea. Tietenkin oli vaikeaa esimerkiksi 10-vuotiaana matkustaa kahdeksi kuukaudeksi pois kotoa koripalloleirille, missä vanhemmat saivat vierailla vain kaksi tai kolme kertaa koko leirin aikana, mutta…

Hetkinen, 10-vuotiaana? Siis oliko kyse silloin jo maajoukkueleirityksistä?

Kyllä, olin muistaakseni 10-vuotias, kun minut valittiin ensimmäisen kerran ikäluokkaleiritykselle. Matkustimme Pietarista Moskovan lähelle urheilukeskukseen, missä olimme ensiksi pari viikkoa, sitten pidimme lyhyen tauon, ja sen jälkeen osa pelaajista karsittiin joukosta ja loput lähtivät taas pariksi viikoksi leiritykselle. Se oli rankkaa, mutta siitä oli hyötyä kaikille, jotka kestivät.

Pelasit Venäjän ’86 syntyneiden tyttöjen maajoukkueessa vuosina 2004 ja 2006, jolloin voititte 16-vuotiaiden Euroopan mestaruuden ja 18-vuotiaiden EM-hopeaa. Samassa joukkueessa pelasivat esimerkiksi Tatiana Vidmer (Dynamo Kursk), Ekaterina Savelyeva (Orenburg) ja Evgenia Belyakova (Dynamo Kursk). Joukkuetta valmensi Kira Trzheskal, entinen Neuvostoliiton maajoukkuepelaaja, joka tarinoiden mukaan ei ollut valmentajista kaikkein helläkätisin… kerro niistä ajoista.

Tuntui siltä, että koko lapsuuteni ja nuoruuteni meni koripalloon. Matkustimme pitkin Venäjää ja kuten tiedät, Venäjä on valtavan kokoinen. Pisin pelimatkamme taisi olla kahden yön junamatkan päässä Moskovasta itään. Emme sentään joutuneet Vladivostokiin tai Novosibirskiin asti!

Kira oli käytännössä ainoa valmentajani koko juniorimaajoukkueurani. Hän valmensi meitä aviomiehensä kanssa ja hänen aviomiehessään oli sentään hellä puoli, mutta Kira ei näyttänyt mitään vastaavaa. Yksikin harha-askel tai poikkeama pelikirjasta, niin Kira oli naamassa kiinni. Se oli todella raskasta, mutta ehkä juuri siitä syystä Venäjä on tuottanut niin monta hyvää pelaajaa.

Kilpailu oli myös kovaa. Meitä oli joka kesän alussa 24-26 pelaajaa, joita tiputeltiin kaksi tai kolme kerrallaan pois, ja lähdimme arvokisoihin 12 pelaajalla. Oli saavutus sinänsä päästä maajoukkueeseen asti. Ja rutiinit tulivat joka kesä helpommiksi. Kun kuriin ja vaatimustasoon tottui, siihen vain mukautui.

Kerroit harrastaneesi juniorina myös tennistä. Koripalloilijoiden lisäksi Venäjältä on tullut lukemattomia kuuluisia tenniksenpelaajia, kuten Marija Sarapova, Marija Kirilenko, Anna Kournikova… miksi valitsit juuri koripallon, etkä tennistä?

Äh, en minä ollut niin hyvä tenniksessä. Pelasin sitä enemmänkin huvin vuoksi. Tosin toiveenani on, että parin vuoden päästä nyt esikouluikäinen tyttäreni voisi tarttua tennismailaan. Tällä hetkellä hän ui ja voimistelee.

Päädyit Lappeenrantaan varsin aikaisin, B-juniori-iässä. Mikä sinut toi tänne?

Catz kutsui seurajoukkueestamme yhden tytön harjoituksiin ja hänelle kerrottiin, että hän voi ottaa yhden joukkuetoverin mukaansa sopeutumisen helpottamiseksi. Olimme hyvät ystävät ja hän pyysi minua mukaan. Ensimmäisen kahden kauden ajan asuimme Pietarissa, mutta matkustimme Lappeenrantaan aina viikonlopuiksi edustamaan Catzia.

Kun sain lukion loppuun, muutin Lappeenrantaan pysyvästi. Alku oli todella haastavaa. Olin 17-vuotias, enkä loppujen lopuksi tuntenut juuri ketään täällä, saati puhunut suomea tai englantia.

Debytoit Korisliigassa kaudella 2005-06, jolloin te olitte liigan hännillä, mutta Lappeenrannan NMKY voitti Suomen mestaruuksia..

Muistan! Oh my God, se oli niin ”cool” joukkue. (naurua)

Catzin menestysvuodet alkoivat vasta seuraavalla kaudella, jolloin ylsitte kaikkien yllätykseksi SM-hopealle. Sinä jäit lopulta Suomeen – miksi?

Matti Harkko oli auttanut minua virallisten asiakirjojen ja Lappeenrantaan asettumisen kanssa, mutta en tiennyt Catzin edustusjoukkueesta juuri mitään ennen kuin pelasin siellä ensimmäiset otteluni.

Aikuisikään kasvettuani Pietarissa oli pula huipputason koripallojoukkueista, kun taas Catz näytti olevan joukkue, jolla olisi mahdollisuus pelata mestaruudesta. Oikeastaan ensimmäisellä liigakaudellani minusta alkoi tuntua siltä, että ehkä tulevaisuuteni koripalloilijana olisikin Suomessa, eikä Venäjällä.

Kuvittelisi, ettei harppaus olisi kovinkaan iso? Venäjän raja on Lappeenrannasta puolen tunnin ajomatkan päässä, Viipuriin on vajaa tunti ja Pietariin runsaat kaksi. Kaupungilla kuulee venäjän kieltä joka päivä..

Oli se iso muutos silti. Läheisyydestään huolimatta Suomi ja Venäjä ovat eri maita. Olen pitänyt myös hämmästyttävänä sitä, että vaikka Viipuriin on kesällä alle tunnin ajomatka, moni lappeenrantalainen ei ole koskaan käynyt Venäjällä.

Tietenkin helpotti alussa kuulla venäjää kaduilla ja tavata silloin tällöin kaupungissa asuvia venäläisiä, mutta toiseen maahan oli oma totuttautumisensa. Mutta olen todella oppinut rakastamaan Lappeenrantaa ja pidän itseäni lappeenrantalaisena.

Olet vasta vähän päälle 30-vuotias, mutta saavutustesi lista on jo huikea: kuusi SM-kultaa, kolme cupin mestaruutta, 2 x Korisliigan vuoden ulkomaalaispelaaja, 2 x Korisliigan finaalien MVP. Lisäksi olet saanut pelata urallasi Chandrea Jonesin, Jelena Solovjevan, Alexandria Andersonin, Dionne Poundsin ja Reetta Piiparin kaltaisten pelaajien kanssa. Moni pelaaja saa olla onnellinen, jos voittaa edes yhden mestaruuden.

Eivät mestaruudet koskaan tule helpolla. Olen ollut sikäli onnellisessa asemassa, että Lappeenrannassa minulla on ollut mahdollisuus voittaa. Ehkä kokemukseni Pietarissa ja Venäjän juniorimaajoukkueissa ovat tehneet minusta pelaajan, joka tahtoo voittaa enemmän kuin mitään muuta.

Catzin joukkue on rakennettu sikäli hyvin, että meillä on aina ollut vaadittavat 2-3 runkopelaajaa, joiden ympärille joukkue rakennetaan, ja vanhojen runkopelaajien siirtyessä syrjään olemme saaneet tilalle uusia. Joskus takavuosina runkopelaajina olivat vaikka Piipari ja Solovjeva, sittemmin Jones ja Anderson. Toiminnassa on jatkuvuutta, ja ilman jatkuvuutta ei ole menestystä.

Jotkut joukkueet kasaavat kokoon 8-10 pelaajan ”tähtiryhmiä”, jotka saattavat voittaa runkosarjan, mutta joilla ei ole ylimääräistä vaihdetta pudotuspelejä varten. Itse olen Catzin strategian kannalla: 2-3 runkopelaajaa, jotka pitävät valmentajan kanssa huolen siitä, että koko joukkue tekee töitä.

Tyttäresi syntyi vuonna 2010. Jotkut pelaajat ovat sanoneet, että äitiys on tehnyt heistä paremman pelaajan. Allekirjoitatko tämän?

Kyllä! Olen samaa mieltä, enkä vieläkään ymmärrä, mistä se tulee. Etenkin alkuvaiheessa, kun vauva valvottaa öisin ja sairastelee, luulisi, että se näkyy pelikentälläkin väsymyksenä, mutta tapahtuukin päinvastoin: jokainen harjoituksissa ja pelissä vietetty aika on kullanarvoinen.

On ollut hauska nähdä viimeisen vuoden aikana, miten tytär on kasvanut ymmärtämään peliä. Aiemmin hänellä piti olla värityskirja ja leluja ja viihdykettä mukana peleissä, nyt hän seuraa kenttätapahtumia.

Olen pariinkin otteeseen kirjoittanut sinun olevan ”Suomen Larry Bird”… ja viittaan sillä nimenomaan monipuolisuuteesi, koripalloilijan vaistoihisi ja luontaiseen pelituntumaasi. Pystyt rakentamaan peliä tarvittaessa, mutta olet yhtä lailla heittäjä tai jopa sentteri. Miten olet rakentanut taitosi?

En niinkään ajattele asiaa. Pikemminkin ajattelen tekeväni niitä asioita, joita joukkue kulloinkin minulta tarvitsee. En koe olevani vahvimmillani tuodessani palloa ylös, mutta joskus joukkue voi tarvita minua siinä roolissa, ja se on ihan ok.

Uskon, että kyse on lopulta vain siitä, että on opetellut perustaidot nuoruudessaan riittävän hyvin. Kun perustaidot ovat hallinnassa, voi ottaa sen roolin, mitä kulloinkin tarvitaan.

Puhutaanpa tästä kaudesta. Olette voittaneet viisi Suomen mestaruutta putkeen, mutta syksyllä teille tuli tappioita samaan tahtiin kuin voittoja, ja kokoonpanostanne puuttui käytännössä koko ajan useampi avainpelaaja…

…ja sama tahti jatkuu. Viime viikonloppuna Riikassa meiltä loukkaantui kolme pelaajaa. Se oli uskomatonta..

…kaikesta huolimatta olette parantaneet peliänne merkittävästi. Latvia-Estonia-liigassa olette voittaneet kahdeksasta pelaamastanne ottelusta kuusi ja Naisten Korisliigassa viimeisestä yhdeksästä ottelusta seitsemän. Lähtökohtanne tuleviin pudotuspeleihin ovat aivan erilaiset kuin viime vuosina?

Kyllä, tämä on aivan erilainen vuosi. Meillä on ollut onnea loukkaantumisten kanssa jo monta vuotta, ja nyt tuntuu siltä, että puntit tasoittuvat. Joukkueen johtavien pelaajien rooli korostuu silloin, kun joukkueella on vaikeuksia, ja on myös minun tehtäväni pitää huoli, että joukkue pysyy yhdessä kevättä kohti kulkiessa. Meillä on vielä muutama viikko aikaa ennen pudotuspelien alkua ja joka ikinen peli ja harjoitus on tärkeä.

Myös lähimpien haastajienne asenne on muuttunut. Viime vuosina on tuntunut siltä, että hopeajoukkueet ovat olleet onnellisia, jos ovat saaneet varastettua finaaleissa yhden voiton teiltä. Nyt keskitasonkin joukkueet lähtevät teitä vastaan ”hei, me voidaan voittaa Catz”-asenteella.

Totta, sekin on erilaista. Ja se on haaste meille. Toisaalta haastavaa oli myös kuuden kauden ajan voittaa voittamisen jälkeen. Kaikki odottivat, että voitamme pelimme 20-50 pisteellä, joten pelasimme jatkuvasti valtavien paineiden alla. Nyt haasteemme on saada itsemme parhaaseen mahdolliseen kuntoon pudotuspelien alkajaisiksi.

Pelaatte myös toista kauttanne Latvia-Estonia-liigaa, ja näytätte olevan tälläkin kaudella TTT Rigan suurin haastaja. Nämä ovat ensimmäiset kansainväliset pelisi seurajoukkuetasolla. Minkälainen kokemus Latvia-Estonia-liiga on ollut?

Sanoin kaksi vuotta sitten mestaruuden jälkeen ihan suoraan, että jos emme pelaa kansainvälisiä pelejä jatkossa, lopetan koripallon. Niin moni kausi oli mennyt täsmälleen samalla kaavalla jo pitkän aikaa ja kaipasin vaihtelua. Pysyäkseni motivoituneena minä tarvitsen jonkin syyn pelata.

Latvia-Estonia-liiga on ollut henkäys raikasta ilmaa. En halua ottaa mitään pois Korisliigalta, mutta pidän Latvia-Estonia-liigan pelityylistä kovasti. Suomen peli on fyysisempää, kentällä painitaan ja pusketaan, kun taas Baltiassa pelataan nopeatempoista taitokoripalloa. Tuntuu mukavalta saada uusia haasteita.

Täytät maaliskuussa 31 vuotta. Onko tarkoituksenani pelata Kenya Robinsonin tavoin 47-vuotiaaksi, vai kuinka kauan sinua nähdään enää Korisliigassa? Ja onko sinulla uran jälkeisiä suunnitelmia?

Pelaan kausi kerrallaan. En aio pelata enää nelikymppisenä missään nimessä, mutta haluan nähdä, kuinka kauan koripallo pysyy kohdallani mielenkiintoisena. Pelkkä palkka ei riitä motivaatiotekijäksi. Tahdon kehittyä, tahdon pelata mestaruudesta ja tahdon haasteita.

Mitä tulee uran jälkeiseen aikaan, minulla on joitain ajatuksia, mutta en tahdo jakaa vielä niitä kenenkään kanssa. Pidän ne itselläni (hymyä).

  takaisin yläreunaan

CATZ CORNER, tammikuu 2017

Lähes vuoden yhtäjaksoisesti parketeilta poissa ollut lappeenrantalaislähtöinen Catzin kasvatti Lotta Hämäläinen, 20, palasi kissalauman kokoonpanoon viime viikolla, kun Naisten Korisliigan kevätkausi käynnistyi Catzin osalta vierasottelussa Äänekoskella.

Lotta on kuulunut Catzin edustusjoukkueen vahvuuteen jo kuuden vuoden ajan, joten sitäkin suuremmalla syyllä on aika tutustua paluutaan parketeille tekevään pelinrakentajaan vieläkin tarkemmin. Lotta Hämäläinen, hyvät naiset ja herrat!

Vetäydyit joulukuussa 2015 käsivamman vuoksi Catzin sairastuvalle ja ehdit pelata syyskaudella vain rajoitetut minuutit yhdessä matsissa, kunnes jalkavamma pakotti sinut taas pitkälle sairaslomalle. Nyt olet kuitenkin päässyt rotaatiominuuteille jo Naisten Korisliigassa ja Latvia-Estonia-liigassa. Mikä on tämän hetken kuntosi ja tuntumasi?

Joo, sain peliluvan lääkäriltä, kun oltiin viime keskiviikkona matkalla Äänekoskelle. Olin siinä vaiheessa saanut treenata jengin kanssa jo kaksi viikkoa. Mitään kipuja tai muuten varoittavia tuntemuksia ei tullut, joten lääkärin kanssa yhdessä päätettiin, että nyt voisi olla oikea aika. Tuntui tosi kivalta päästä pitkästä aikaa kentälle ja minuuteille.

Sanoit jossain taannoisessa haastattelussa, että viime kevätkaudella teki pahaa katsella vain vierestä muun jengin pelaavan Latvia-Estonia-liigaa, kun tahdoit itsekin kokeilla siipiäsi kansainvälisissä matseissa. Nyt viikonloppuna sait alle ensimmäiset kaksi Latvia-Estonia-liigan peliäsi Latviassa. Oliko kokemus sellainen, kuin odotit?

Joo, siellä sai pelata ja puolustaa tosi kovaa. Naisten Korisliigakin on fyysinen sarja, mutta Latvia-Estonia-liigassa vedetään vielä pykälän kovempaa. Lisää haasteita oli siinäkin, että emme ymmärtäneet vastustajan kieltä, joten emme osanneet ennakoida, mitä he aikovat hyökkäyspäässä.

Olet alkuperäisiä lappeenrantalaisia ja olet sikäli harvinainen nykykoripalloilija, että olet sekä päässyt merkittäväksi osaksi rotaatiota, että voittanut Suomen mestaruuksia kasvattajaseurasi paidassa. Kerro korispolkusi alusta?

Harrastin ensiksi jalkapalloa pienempänä ja pääsin koriksen pariin 7-vuotiaana. Silloiset ensimmäiset valmentajani Catzin mikroissa olivat Nora Hagman ja Ninni Kajanoja, joista Ninni pelasi Catzin edustusjoukkueessa.

Pelasin jonkin aikaa rinnakkain futista ja korista, kunnes jossain vaiheessa futis jäi. Koris tuntui omimmalta lajiltani. Suuri syy lajivalintaani oli siinäkin, kun pääsin Teemu Rannikon korisleirille nuoremmassa C-tyttöiässä. Siellä oli Teemu, Juha Sten, Tuukka Kotti ja Petri Virtanen pelaajavieraina ja Jukka Toijala koutsina. Se tulee ainakin mieleeni kokemuksena, joka osaltaan auttoi minua valitsemaan koriksen.

Lappeenrannan Namikan miesten joukkue voitti kaksi Suomen mestaruutta ja neljä Suomen cupin kultaa ja pelasi europelejä suurin piirtein sinun mini- ja C-junnuvuosinasi. Minkälainen vaikutus Namikalla oli sinuun?

Olihan sillä vaikutusta. Omistin kausikortin Namikan matseihin ja yritin aina päästä paikan päälle kannustamaan, kun mahdollista. Suosikkipelaajani oli tietysti Chanan Colman.

Sinulla on ansioluettelossasi 22 matsia Suomen juniorimaajoukkueissa ja kesällä 2012 kuuluit Suomen 16-vuotiaiden tyttöjen junnumaajoukkueeseen B-divisioonan EM-kisoissa Tallinnassa. Samassa jengissä pelasivat mm. nykyiset naisten maajoukkuepelaajat Elina Koskimies ja Tuuli Menna. Minkälaisia muistoja sinulla on junnumaajoukkuevuosilta?

Antti Koskelainen oli ikäluokkamme valmentaja ja pääsääntöisesti vedettiin samalla treenikokoonpanolla kolmisen kesää. Juuri niissä kisoissa kuntopiikkimme tuli vähän väärään aikaan, kun voitimme ensiksi ekat viisi matsiamme, mutta sitten hävisimme juuri ratkaisevan ottelun, joka olisi vienyt meidät ylempään loppusarjaan pelaamaan noususta A-divisioonaan.

Kokonaisvaltaisesti kaikki kesät maajoukkueen kanssa olivat oman kehitykseni kannalta todella tärkeitä. Sain pelata ikäluokkani parhaita pelaajia vastaan ammattimaisessa valmennuksessa.

Mitä ikäluokkaan tulee, sinun Catz-ikäluokkasi päätyi kaksi kertaa SM-hopealle A-tytöissä. Sinä ja Veera Pirttinen pelaatte edelleen Catzissa, Marianne Kalin on siirtynyt USA:n yliopistoliigaan Hofstraan ja Lotta-Maj Lahtinen pelaa hyvää kautta Helmi Basket HBA:ssa ja debytoi naisten maajoukkueessa. Mitä Lappeenrannan vesijohtovedessä oli silloin, kun saatiin noin monta tekijää samaan ikäluokkaan?

Ne joukkueet rakentuivat pitkälti ’97 syntyneiden varaan, ’96 syntyneistä mukana olimme lähinnä minä ja ykkösdivaria nykyisin pelaava Essi Pohjonen. Ysiseiskat olivat pelanneet ja harjoitelleet vuosia yhdessä, joka pelipaikalle löytyi taitoa ja saatiin joukkue toimimaan.

Tärkeä osa kehitystämme oli, että Marianne Koskinen pisti meidät jo 14-15-vuotiaina Catzin treeneihin hakemaan pelikovuutta. ”Vänniltä” tuli pelaajille käskyt, että missä pitää olla ja milloin. Kylmää kyytiähän se alussa oli kun Suomen mestarijoukkueen aikuisia pelaajia vastaan väännettiin, mutta kehityksen kannalta se oli ihan oikea veto.

Catz on ollut Naisten Korisliigassa joukkue ylitse muiden koko 2010-luvun. Sinä olet oikeastaan saanut kasvaa aikuiseksi Suomen parhaassa koripallojoukkueessa. Melkoinen etuoikeus?

Ensimmäisen kerran kutsu Catziin tuli 2011. Oltiin B-tyttöjen treeneissä jouluaikaan, kun Vännin kautta tuli tieto, että Catzin edustusjoukkueella on sairasteluja, ja että B-tytöistä etsitään vahvistuksia treeneihin. Totta kai halusin mennä, koska olin motivoitunut kehittymään niin hyväksi koripalloilijaksi kuin mahdollista.

Siellähän olivat sitten Reetta Piipari ja Vilma Kesänen heti ekoissa treeneissä vastustajina. Tietenkin jännitti, kun ekaa kertaa sinne treeneihin meni, mutta meidät nuoret pelaajat otettiin aina todella hyvin vastaan. Koskaan ei ole ollut ulkopuolinen olo. Samalla lailla, kun olen itse kasvanut parikymppiseksi, olen tahtonut olla 15-16-vuotiaille junnuille tukena, kun he tulevat treeneihimme ekoja kertoja.

Suomen mestaruuksia on satanut kevät toisensa jälkeen ja Catzissa on pelannut yksi jos toinenkin maajoukkuepelaaja. Ketkä ovat olleet ne pelaajat, jotka ovat tehneet sinuun suurimman vaikutuksen?

Didi Pounds ja Anni Mäkitalo. Didi on kaiken kokenut pelaaja, joka osaa aina vetää oikeista naruista. Kun Didi antaa ohjeistusta, junnulle ei tule koskaan sellainen olo, että nyt tulee läksytystä. Mäkitalon Annia vastaan olen pelannut sitäkin enemmän niin treeneissä kuin peleissäkin ja ihaillut hänen pelikäsitystään. Olen yrittänyt aina korva tarkkana kuunnella, mitä neuvoja Didillä ja Annilla on annettavana.

Niin, olet tosiaan pelipaikaltasi pelinrakentaja, joka on varmasti koripallokentän vastuullisin tehtävä. Loukkaantumisesta palaaminen on aina haastava tehtävä, jolloin tietysti voisi kuvitella sen olevan pelinrakentajalle vieläkin haastavampaa. Pallotuntuma ei tule ihan hetkessä?

Käsivamma oli siinä suhteessa vaikeampi. Nyt, kun olen syksyllä toipunut jalkavammasta, olen pystynyt tekemään pallonkäsittelytreenejä ja yrittänyt pomputella niin paljon kuin mahdollista. Olen ollut joka harjoituksissa paikalla ja kuviopelimme ovat täysin tuttuja minulle. Totta kai vasta pelituntuman myötä tulee lopullinen usko siihen, että taas pärjää kentällä. Jonkin verran tässä on vielä tehtävää ja hakemista, mutta kun keskittyy pelaamaan koutsin antamat minuutit niin hyvin kuin mahdollista, hyvä siitä tulee.

Pelinrakentajia on erilaisia. Ajava pointti, heittävä pointti, peliä järjestävä pointti… miten luonnehtisit itseäsi pelinrakentajana?

Yritän puhua mahdollisimman paljon. En ole luonteeltani niin skoraaja, haluan mieluummin luoda muille paikkoja ja heittää sitten, jos paikka tulee.

Sinut on nimetty myös Catzin koripallolähettilääksi. Olet kierrellyt kouluja ja päiväkoteja esittelemässä koripalloa lajina ja Catzin toimintaa. Kuulostaa mielenkiintoiselta ja monipuoliselta jopilta?

Opettajat ovat ottaneet minut tosi avosylin vastaan. Otan kouluihin yhteyttä ja sovimme opettajien kanssa, milloin olisi sellainen aika, että pääsisin liikuntatunnille mukaan. Sitten vedän treeninomaisen tunnin, missä tutustutaan palloon ja vähän leikitään, kerrotaan sääntöjä. On ollut tosi kivaa hommaa ja vaikka en ole tilastoja nähnytkään, niin minulle kerrotun mukaan Catzkin on saanut muutamia harrastajia lisää koripallolähettilästoiminnan perusteella!

Eikä se ole ainoa edustustehtäväsi. Piipahdit Catzin edustajana itsenäisyyspäivänä 2014 Lappeenrannan Upseerikerholla allekirjoittamassa itsenäisyyden juhlakirjan ja tanssahtelemassa upseerien kanssa!

Joo, siellä sitä oltiin iltapuku päällä paikkakunnan silmäätekevien kanssa. Äiti tuli onneksi avecikseni, niin ei tarvinnut yksin jännittää. Tanssiminen ei ehkä ole sitä ominta alaani (naurua).

Siis takaisin tähän päivään. Menestymiseen tottuneella Catzilla oli aika erilainen syksy ja joku jo osuvasti sanoikin, että tuli koko vuosikymmenen loukkaantumiset ja sairastelut kerrasta. Summaahan aitiopaikalta pelejä seuranneen pelinrakentajan silmin päättynyt syyskausi ja nykyhetken tunnelmat?

Jokaiseen peliin lähtiessä oli omat haasteensa, mutta pyrimme pysymään pelikirjassa. Välillä onnistuttiin siinä huonommin, välillä vähän paremmin.

Haastavinta oli ehkä se, että jouduttiin vaihtamaan pelinrakentaja kesken kauden. Koitin parhaani mukaan auttaa Valencia McFarlandia pelikirjamme sisäistämisessä, ja hän pääsikin todella hyvin peliin mukaan alusta asti.

Syksyssä oli ongelmansa, mutta siitä huolimatta ollaan voitettu viimeisestä kahdeksasta pelistä seitsemän ja nytkin mennään viiden voiton putkessa. Espoossa voitettiin EBT tiukassa pelissä ja Latviasta haettiin kaksi voittoa, mikä myös kasvatti itseluottamusta. Uskon meidän parantavan tasaisesti kevättä kohden nyt, kun on viimein saatu kaikki pelaajat pois sairastuvalta.

Kerro vielä tulevaisuudensuunnitelmistasi. Mitä muuta teet kuin pelaat koripalloa ja toimit Catzin lähettiläänä? Missä näet itsesi viiden vuoden päästä?

Tavoitteeni koripallossa on päästä ulkomaille pelaamaan. Jos se ei tapahdu vielä vuonna 2022, niin toivottavasti ainakin pian sen jälkeen.

Opiskelemaankin olisi kiva päästä. Hain viime syksynä kouluun, mutta jouduin jalkaleikkaukseen samana päivänä, kun olisi ollut esivalintakoe. En ole vielä aivan satavarma siitä, mitä tahdon ammatikseni tehdä, mutta Lappeenrannan ammattikorkeakoulun sosionomilinja tai jokin urheiluun liittyvä koulutus ovat hyviä vaihtoehtoja.

Koen kasvaneeni ihmisenä todella paljon loukkaantuneena viettämäni vuoden 2016 aikana. Uskon, että kasvu jatkuu ja silmät aukenevat entisestään. Toivottavasti ollaan yhä parempaan suuntaan menossa!

 takaisin yläreunaan

CATZ CORNER, joulukuu 2016

Vuosi on vaihtunut viimeiselle kuukaudelleen ja itsenäisyyspäiväkin jo taakse jäänyttä elämää. Catzin pelaajistossa on puolestaan käynyt kuhina, kun amerikkalaistakapelaaja Ariel Massengale jätti Etelä-Karjalan taakseen ja teki tilaa ”Mississippin Hyrrälle”, Valencia McFarlandille.

Koska pysyvyys on hyvästä, Catz Cornerin vieraaksi on tällä kertaa saapunut kolmannen vuoden lappeenrantalainen, Munkkiniemen ylpeyden ToPon kasvatti Meriem Eerikinharju.

Catz on hallinnut Naisten Korisliigaa koko 2010-luvun ja sinullakin, Meriem, on jo kokemusta kahdesta ”Kissalauman” paidassa voitetusta Suomen mestaruudesta. Tämä syksy on ollut teille vaikeampi.
Nyt näyttää kuitenkin siltä, että kolmen viimeisen ottelun (kaksi voittoa, yksi jatkoaikatappio) perusteella olisitte kääntämässä kurssia… heitähän terävä analyysi siitä, missä Catz nyt menee?

Ehkäpä alkukausi on ollut hyvä herätys koko joukkueelle siitä, että Catzin ”taika” ei ole mikään itsestäänselvyys. Kaikki menestys lähtee harjoituksista ja hyvästä asenteesta eikä luultava, että voitot tulevat annettuina. Aiempina vuosina meillä on ollut joukkueena vahva ymmärrys pelisuunnitelman toteuttamisesta, mutta syksyn aikana kunnioitimme sitä vähemmän kuin olisi pitänyt.

Catzhan on ollut viime vuosina kuin kone. Tuntuu siltä, että jokainen pelaaja on tietänyt automaattisesti, mitä kentällä tehdä. Catz ei ole pelitavallaan yllättänyt yhtäkään vastustajaa, mutta joukkueen toteutus on ollut niin hyvää, että muilla ei ole ollut vastaansanomista. Kuinka haastavaa tällaiseen remmiin ylipäätään oli hypätä mukaan (syksyllä 2014)?

Tunsinhan minä jonkinlaisia paineita päästä tahtiin mukaan. Pere (Kari-Pekka) Klinga oli iskostanut minuun ToPo-aikoinani, että kaikki koripallo perustuu puolustajan kusettamiselle, ja että taktiikka on toissijaista. Catzissa puolestaan kaikki kunnioittivat sääntöjä – toki tietyin vapauksin – koska tiesimme, että jos kaikki kunnioittavat suunnitelmaa, kentällä tapahtuu aina jotain hyvää.
Kai tässä on itsevarmuus vuosien aikana lisääntynyt. Lena Reshetko sanoi juuri tässä yksi päivä, että minä en puhunut mitään ensimmäisinä Catz-kuukausinani, kun taas nyt en ole hetkeäkään hiljaa (naurua).

Taidat olla lappeenrantalaistunut täysin? Käsittääkseni ostit täältä omistusasunnon joskus viime kesänä ja nyt sinulla on päivätyö täällä.

Joo, en todellakaan olisi uskonut ensimmäisen kauden jälkeen palaavani tänne yhä uudestaan. Kevään 2015 Suomen mestaruuden jälkeen pakkasi alle viikossa muuttokuormani ja asuin kesän Helsingissä.

Jos taas nyt joku minulta kysyy, niin minulla ei ole mikään kiire pois. Viihdyn täällä ja kutsun kotiani ihan kodiksi. Kirjoitin graduni täällä valmiiksi ja valmistuttuani Helsingin Kauppakorkeakoulusta kauppatieteiden maisteriksi olen viettänyt päiväni säästö- ja sijoitusneuvojana.

Miten ylipäätään päädyit Catziin? Stadilaiset tunnetusti marisevat jo silloin, kun pitäisi lähteä lähijunalla Kannelmäkeen tai Malmille. Tämä on aavistuksen kauempana..

Minähän tulin tänne Vimpelistä syksyllä 2014. Alkukausi siellä ei mennyt ihan putkeen. Emme joukkueen kanssa auttaneet toisiamme kuten olisimme parhaimmillamme pystynyt, joten purimme sopparin hyvässä yhteisymmärryksessä. Yhteys Catziin syntyi aika nopeasti ja marraskuun lopussa olin jo täällä.

Okei, kelataan vielä taaksepäin. Lappeenranta on Helsingistä kaukana, mutta Vimpeli on ihan oma lukunsa.

Vietin pelikauden 2012-13 polveani kuntouttaen ja lähdin sitä seuraavana syksynä Pariisiin vaihtoon, kun mahdollisuus tarjoutui. Pariisista palattuani muutin Joensuuhun, missä vietin neljä kuukautta, kunnes palasin kesäksi Helsinkiin.

Erinäisistä syistä minulla oli vaihtoehtoina siirtyä syksyksi 2014 joko Salo-Turku-akselille tai Lapua-Vimpeli-akselille, joista valitsin jälkimmäisen. En ollut koskaan käynytkään Vimpelissä ennen kuin joukkueen leiritys alkoi elokuussa. Olihan se vähän shokki, kun muuttaa asumaan 3,000 ihmisen kylään ja näkee aamuisin ammattikoulun parkkipaikalle, missä jengi tulee traktoreilla kouluun (naurua).

Joo, mutta Vimpeli jäi lyhyeksi ajaksi elämässäni. Vietin siellä elo-, syys- ja lokakuun. Pelaajat ymmärsivät hyvin, miksi halusin purkaa sopimukseni ja minulle oli tärkeää, että joukkue seisoi päätökseni takana. Valmennusjohdonkin kanssa päästiin nopeasti yksinymmärrykseen ja pääsin Lappeenrantaan.

Olet viettänyt kuitenkin nyt jo verrattain pitkän ajanjakson urallasi Helsingin ulkopuolella. Miten Vedossa ja Catzissa viettämäsi aika on muuttanut sinua pelaajana?

Koen, että opin puolustamaan vasta täällä. Useastihan sanotaan, että puolustus on ennemminkin tahto- kuin taitokysymys ja ymmärsin heti, jos haluan saada peliaikaa täällä, minun on puolustettava. Aikaisempina vuosina keksin aina monenlaisia tekosyitä olla puolustamatta… ”en mä oo niin nopee, en mä oo niin ketterä”… mutta kyllä puolustushalukin löytyi, vaikka se oman aikansa otti.

Ehkä senkin jyvän Pere (Klinga) istutti omalla tavallaan mun päähän; olennaista on se, että ottaa oikeat asiat huomioon. Olennaista on pakissa se, missä kohtaa on ja miten sijoittuu, eikä niinkään se, että häärää ihan hirveästi (nauraa).

Tuntuu siltä, että olen myös rauhallisempi pelaajana kuin nuorempana. Minulla ei ole niin korostunutta hyökkäyspään roolia, että minun pitäisi hakemalla hakea omia ratkaisuja. Pystyn olemaan oma itseni pelaajana ja persoonana ja kemiat ovat kohdallaan kaikkien pelaajien kanssa. Claudia Kärnä pari vuotta sitten ennen Espooseen muuttoaan ihmettelikin, miten tulen hänenkin kanssaan niin hyvin toimeen, vaikka meillä on seitsemän vuoden ikäero..

Kelataan vielä Vimpelin vuosistakin muutama kausi taaksepäin. Ville Mäkäläinen yritti parhaansa mukaan Worthing Thunderin kaudellaan tehdä Englannista korismaata kaudella 2009-10, ja samaan aikaan sinä edustit Wellingsborough Phoenixia Englannin naisten korkeimmalla sarjatasolla. Minkälainen kokemus se oli?

Aloitin sitä edellisen kauden Espoo Teamissa, missä kaikki tehtiin Ilpo Rantasen ja Mikko Larkaksen valmennuksessa todella ammattimaisesti. Se oli monella tapaa hullu vuosi; joukkue treenasi 15 kertaa viikossa ja keskimääräiselle pelaajalle tuli neljäkin matsia viikossa, etenkin jos pelasi yhtä aikaa Naisten Korisliigaa, divaria ja A-tyttöjen SM-sarjaa.

Kirjoitin samana syksynä lukiosta ylioppilaaksi. Olisinkohan tehnyt kahdella ja puolella vuodella Mäkelänrinteen lukion urheilijoiden ennätyksen valmistumisajassa. Olin miettinyt lähteväni kevääksi jenkkeihin, mutta abikursseilla luin mahdollisuudesta lähteä opiskelemaan Englantiin, jossa lukukausi oli mahdollisuus aloittaa jo helmikuusta. Siihen mennessä olin mennyt koko pienen ikäni koripallon ehdoilla ja kun äitikin ehdotti hakemaan, laitoin paperit Englantiin.

Muutin sitten sinä talvena 45 minuutin päähän Lontoosta pieneen italialaistaajamaan. Pelasin koulun joukkueessa, jonka nostimme samana keväänä ykkösdivariin. Seuraavana syksynä liigan noussut Wellingsborough Phoenix kosiskeli minua joukkueeseensa ja toin kolme pelaajaa koulun joukkueesta mukanani pääsarjatasolle.

Kausi alkoi jo ikimuistoisempi, kun ajoimme neljän tunnin pikkubussireissun Sheffieldiin kuuden pelaajan voimin. Kuudesta pelaajastamme kaksi olin tuonut mukanani koulujoukkueesta, ja heistä toinen oli pelannut korista vasta kaksi vuotta. Ennen matsin alkua valmentaja heitti minulle, että ”sinä olet muuten tänään pointti”, ja ihmeteltyäni asiaa hän perusteli minun olevan ainoa, joka osaa käsitellä palloa edes vähän.

Seuraavan 40 minuutin ajan minua prässättiin kahdella pelaajalla. Hävisimme matsin 120-20, ja 20 pisteestämme minä taisin tehdä 12. En ollut ottanut samalla tavalla turpaan edes junnuna. Jos se peli opetti jotain, niin ainakin pelinrakentajan arvon joukkueelle. Kotiin tullessa mökötin bussin takapenkillä ja kaverit heittivät vaan: ”Peli on jo ohi, älä enää mökötä! Nyt voit pitää hauskaa!”

Se kausi meni hävitessä 30 pisteellä per matsi. Yhden pelin voitimme kahdella pisteellä. Missasin viimeisen pelin lähdettyäni pääsiäistauolla takaisin Suomeen, ja taisin lopulta olla yksi niistä viidestä pelaajasta, joka ei luovuttanut kesken kauden.

Sheffield voitti mestaruuden toistamiseen ja me tipuimme takaisin alemmalle sarjatasolle. Kauden päätteeksi nimeni oli jossain Eurobasket.com:in ”Honorable Mentions”-listassa tsempparipelaajana. ”Hyvä kun jaksoit tsempata, vaikka otitte joka matsissa 30 pinnaa tauluun!” (naurua)

Pelasit vielä seuraavalla kaudella koulujoukkueesi kanssa alasarjoja ennen paluuta ToPoon kaudeksi 2011-12… joka oli läpimurtokautesi Korisliigassa. Voisiko sanoa, että löysit koripallon uudelleen sillä kaudella?

Joo, niin voisi sanoa. Oikeastaan Wellingsboroughin kautenani aloin vasta ymmärtää, etten ehkä osannut aiemmin arvostaa riittävästi niitä joukkueita, joissa asiat toimivat ja joissa pelaajista pidetään huoli.

ToPoon tullessani Mikko Kurki (päävamentaja) oli minulle ihan uusi tuttavuus. Kaisa Valtakari oli minulle aiemmista kausista tuttu, mutta muut pelaajat tuntemattomia. Kausi ei lähtenyt kovinkaan vauhdikkaasti käyntiin, sitten ennen joulua Kurki astui syrjään ja parin Santtu Koskisen valmentaman matsin jälkeen Pere tuli meille koutsiksi.

Se oli kyllä fiilikseltään parhaita kausia urallani. Olimme tosi yhtenäinen joukkue, voisin jopa sanoa, että se oli toinen perheeni. Treeneihin oli joka päivä kiva tulla, vaikka pelit eivät aina menneet sovitulla tavalla. Kaiken alkukauden draaman jälkeen pudotuspeleihin pääseminen ja Äänekosken Huiman haastaminen pudotuspeleissä tuntuivat huikeilta suorituksilta.

Olet maininnut Kari-Pekka Klingan jo moneen otteeseen tämän haastattelun aikana ja muistan itsekin tuon kauden siitä, että ”Pere” poikkesi valmennustyyliltään ihan jokaisesta Naisten Korisliigan valmentajasta. Te pelasitte pikemminkin luovaa freestyle-korista, vaikka olittekin todella nuori jengi..

Joo, olihan se hauskaa, kun ”Milellä” (Mikko Kurki) oli pelikirjassa tosi paljon tavaraa, kun taas Pere lähti liikkeelle yhdestä kuviosta, josta piti katsoa, mitä muodostuu. Milen reaktio oli, että sovitun kuvion ulkopuolelta tehty kori on ”ihan ok”, kun taas Peren mielestä kaikki lähti siitä, että hyökkääjä kusettaa puolustajaansa..

Meillä meni aikamme sopeutua Peren systeemiin totuttuamme Milen millintarkkaan ohjeistamiseen. Perellä oli old school -järjestelmä, jonka toteuttamiseen ja lukemiseen kesti pidemmän aikaa.

Nuorella joukkueella pelaaminen oli myös ihan oma kokemuksensa. Dynamiikkamme muuttui todella paljon seuraavaksi kaudeksi, kun Niina Laaksonen, Vilma Kesänen ja Venlakaisa Hölttä tulivat jengiin mukaan. Silloinpahan loukkaannuin jo kahden matsin jälkeen, mikä kismitti melkoisen paljon.

Täytit elokuussa 26 vuotta, eli olet tällä hetkellä viitisen vuotta keskimääräistä Naisten Korisliigan pelaajaa vanhempi. Oletko saavuttanut tähän mennessä koripallossa sen, mitä olet halunnut, vai onko jotain vielä saavuttamatta?

ToPon syksyn 2012 loukkaantumiseni jälkeen pistin tavoitteet jäihin ja päätin, että otan sen, mitä vastaan tulee. Munhan piti silloin tulla Lappeenrantaan ensimmäisen kerran, mutta Peren kanssa käytiin tilanteeni läpi ja ajattelin, että haluan olla vielä yhden kauden ToPossa. Seuraavaksi lähdinkin Pariisiin ja päätin edetä opiskelujen ehdoilla.

Viime kauden päätteeksi olin ehkä hieman yllättynyt siitä, miten hyvin pelit osaltani menivät. Silloin alkoi tulla kyselyä, olisinko kiinnostunut lähtemään Ranskan tai Italian kakkosliigoihin. Mulla oli tosi imarreltu olo siitä, että joku oli bongannut juuri minut, koska mehän olimme tilastojen valossa viime kaudella todella tasavahva joukkue.

Ulkomailla pelaaminen oli tietenkin yksi haaveistani juniorivuosina, mutta etenkin loukkaantumisen jälkeen pyyhin sen mielestäni. Viime kevään yhteydenoton jälkeen olen kyllä pyöritellyt ajatusta, että pitäisikö sekin kortti katsoa. Toisaalta viihdyn Lappeenrannassa todella hyvin ja tiedän, että pelitapaan ja elämäntyyliin tottuminen vie useamman kauden..

Niin, onhan Lappeenranta helsinkiläisittäin melkein ulkomailla?

Joo, onhan puolet meidän jengistä maahanmuuttajia kaiken maailman Turusta ja Tampereelta (naurua)..

 takaisin yläreunaan

CATZ CORNER, marraskuu 2016

Etelä-Karjalassa ei ole juuri totuttu runkosarjatappioihin, mutta Naisten Korisliigan lokakuun seitsemästä matsista loukkaantumisten riivaama Catz onnistui taivuttamaan hyväkseen ”vain” neljä.

Mutta ei hätää! Kolmen Suomessa viettämänsä kauden aikana yhtä monta Suomen mestaruutta voittanut Chandrea Jones on tullut takaisin ja on nyt valmis käynnistämään lappeenrantalaisen ryhtiliikkeen. Catz Corner esittelee: Baltimoren ”Silent Assassin”, Chandrea Jones.

Tervetuloa takaisin Lappeenrantaan, Chandrea! Kauden alkajaisiksi Haksa (päävalmentaja Mika Haakana) kertoi, että heti Korisliiga-kauden päätyttyä matkustit Australiaan pelaamaan Queensland Basketball Leagueta, ja että olet nyt pelannut käytännössä viisi perättäistä kautta koripalloa. Oletko oikeasti Wonder Woman, vai etkö vain tunne väsymystä?

Ehkä mä tarvitsin juuri siitä syystä vajaat kaksi kuukautta lepoa ennen Suomeen paluuta… ihan vain suodakseni kropalleni tarpeeksi lepoa. Juuri nyt tuntuu siltä, että perättäisten kausien pelaaminen maapallon vastakkaisilla puolilla on omalta osaltani ohi.

Minkälaista korista Australiassa pelataan?

Queensland Basketball League on Australian kakkossarja, WNBL on vielä tasoa korkeammalla. QBL on pitkälti Korisliigan tasoinen sarja: muutama hyvä, kilpailukykyinen joukkue kärjessä ja sitten keski- ja alakasti.

Voitit mestaruuden myös QBL:ssa, missä edustit Rockhampton Cyclonesia. Onko koripalloilullinen luonnonlaki, että Chandrea Jonesin joukkue voittaa aina mestaruuden?

Ei voittamiseen ikinä kyllästy. Se on ensimmäinen asia mielessä joka ikisen kauden alussa. Vaikka voittaisin kymmenen mestaruutta putkeen, tekisin silti entistä kovempaa työtä seuraavalla kaudella varmistaakseni, että saan voittaa seuraavanakin vuonna.

Kerroit olleesi vajaat kaksi kuukautta lomalla QBL-kauden päätyttyä. Mitä teit lomallasi?

Kävin kotona… näin kummityttöjäni Baltimoressa, parhaita kavereitani New Yorkissa. Tuntui hyvältä olla perheen ja ystävien seurassa, koska ammattilaiskoripalloilija saa siihen tilaisuuden liian harvoin.

Matkustin myös jonkin verran. Kävin Las Vegasissa, Miamissa, Houstonissa, New Orleansissa. Rakastan matkustamista ja tiedän, että minulla ei tule olemaan mahdollisuutta matkustaa niin paljon, kun ammattilaisurani on ohi. Siksi haluan nyt käyttää tilaisuuden hyväkseni.

Ja täällä olet taas, Lappeenrannassa, ja olet aloittanut neljännen kautesi Catzissa. Mikä tuo sinut tänne takaisin vuosi toisensa jälkeen?

Kai kyse on vain ihmisistä, luulisin. Tunnen joukkueeni, tunnen valmentajan ja organisaation ja olen kotiutunut tänne. Jos tunnen oloni kotoisaksi jossain, haluan palata takaisin siihen paikkaan.

Olin tänne tullessani jo jonkin verran tottunut kylmään, koska olen kotoisin Baltimoresta ja opiskelin Syracusessa. Suomen talvi oli ensimmäisellä kaudella vaikea kokemus enkä uskonut enää tulevani takaisin, mutta niin vaan mieli muuttui.

Joukkueessa pelaa tällä kaudella kaksi uutta amerikkalaispelaajaa, Samarie Walker ja Ariel Massengale. Miten preppaat heitä Suomen talveen?

En mitenkään (naurua). He saavat löytää omat selviytymiskeinonsa.

Sinä olet tottunut menestykseen ja Catz on 2010-luvun menestynein suomalainen naisten koripallojoukkue. Mikä on tehnyt Catzista niin menestyneen joukkueen?

Rehellisesti sanoen uskon, että valmentajamme luoma järjestelmä on ihan omaa luokkaansa. Hän pitää huolen siitä, että toteutamme asioita täsmälleen sovitulla tavalla.

Sen lisäksi, että oma järjestelmämme on kestävä, tiedämme myös, mitä muilta joukkueilta odottaa. Scouttaamme todella paljon muita joukkueita. Meillä on taistelusuunnitelma joka matsiin ja onnistumiset ruokkivat itseluottamusta.

Alkukausi 2016 on ollut täynnä yllätyksiä. Luonnollisestikin tappiot selittyvät pitkälti loukkaantumisilla ja sinun poissaolollasi, mutta kaikki putkethan katkeavat joskus. Uskotko, että jo tällä kaudella jokin joukkue pystyy todella haastamaan Catzin?

Mikä tahansa on mahdollista. Vastustajan aliarvioiminen ei ole perusteltua missään tapauksessa.
Joukkueena meillä on paljon työtä edessämme. Ok, jengiä on ollut sairastuvalla ja minä olen ollut poissa, mikä selittää osan asioista, mutta olisimme pystyneet parempaan tähänkin mennessä. Tiedän, että kun opimme tuntemaan toisemme ja opimme pelaamaan yhteen, kaikki tulee menemään ihan ok.

Vihaan häviämistä – me kaikki vihaamme häviämistä – mutta se on osa peliä. Meidän on opittava virheistämme. Kausi on pitkä ja meillä on työtä tehtävänä.

Viime kaudella Catz osallistui Latvia-Estonia-liigaan ja pelasitte lopulta koko liigan mestaruudesta. Liigan häntäpään joukkueet eivät olleet kummoisia, mutta parhaimmisto hyvää Eurocup-tasoa. Minkälainen kokemus se oli?

Nautin Latvia-Estonia-liigassa pelaamisesta todella paljon. Se auttoi meitä kokemuksena myös Korisliigassa. Koska jouduimme nostamaan pelimme tasoa latvialaisia ja virolaisia joukkueita vastaan, pelasimme automaattisesti samalla vaihteella myös Suomessa ja voitimme muutaman matsin todella suurin piste-eroin.

Ennen kauden alkua Haksa haaveili, että Catz pelaisi vielä jonain päivänä Eurocupia. Miten arvioit joukkueenne menestysmahdollisuuksia Euroopan toiseksi parhaassa kansainvälisessä koripallosarjassa?

Ilman muuta tahtoisin pelata Eurocupia Catzissa. Täytän ensi vuonna 30 ja Eurocupin pelaaminen on yhä listallani. Se tulisi olemaan ihan oma haasteensa. Peli on siellä nopeampaa, pelaajat ovat isompia ja fyysisempiä ja taitavampia. Jos selviäisimme Eurocupista, selviäisimme mistä vaan.

Mainitsitkin jo, että täytät 30 ensi vuonna. Olet voittanut mestaruuksia Suomessa ja Australiassa. Jos tahdot, sinulla on vielä muutama ammattilaisvuosi jäljellä. Mitä tahdot vielä urallasi saavuttaa?

Voittaa, tietenkin. Tahdon pelata Euroliigaa tai vähintään Eurocupia ennen kuin lopetan. Tahdon matkustaa, nähdä monenlaisia kulttuureita ja oppia niistä. Se on tämän ammatin parhaita puolia.

Entäpä Chandrea Jones kentän ulkopuolella? Olet asunut Lappeenrannassa kolme vuotta. Mitä teet vapaa-ajallasi?

Vietän suurimman osan ajastani Urheilutalolla ja kotona, olen koti-ihminen. Tietenkin menemme joskus joukkueen kanssa Amarilloon… tykkään syödä Gringos Locosissa… joskus käyn myös keilaamassa. Ihan tavallista elämää.

Olet kotoisin Baltimoresta, joten ihan pakko kysyä: Kuka on suosikkihahmosi The Wiressa (suom. Langalla)?

En ole koskaan katsonut The Wirea! Ehkä pitäisi…

Et ole koskaan katsonut The Wirea? Ja olet Baltimoresta! Miten se on mahdollista?

(Nauraa) En tiedä, se ei ole oikein tuntunut minun jutultani… mä katson Law & Orderia (Kova laki), CSI:ta, How to Get Away with Murderia… niiden parissa viihdyn.

 takaisin yläreunaan

CATZ CORNER, lokakuu 2016

Naisten Korisliiga pyörähti käyntiin viime lauantaina, jolloin Lappeenrannan urheilutalon kattoon nostettiin mestaruusviiri kevään mestaruuden merkiksi. Vaikka Catzin peli oli vielä vaiheessa, kevään finaalivastustaja HyPo kaatui pistein 82-66.

Kauden avausottelussa virallisen Catz-debyyttinsä teki myös naantalilaislähtöinen Camilla Grönberg, 22, joka saapui loppukesällä Jyväskylästä Lappeenrantaan hakemaan uutta suuntaa uralleen. Tällä kertaa Catz Cornerissa tutustutaan Naantalin juoksevaan Camiin.

Camilla, sulla on pari kuukautta Lappeenrantaa takana. Miten päädyit tänne Etelä-Karjalan laulumaille?

Olin opiskellut edelliset pari vuotta Jyväskylässä liikuntatieteellisessä ja reissannut Jyväskylä-Äänekoski -väliä pelaamassa Korisliigaa.

Koulun ja liigakoripallon yhdistäminen oli henkisesti ja fyysisesti rankkaa. Ensiksi treenattiin liikuntaa kuuden tunnin koulupäivän ajan ja sieltä mentiin suoraan treeneihin. Halusin jättää kauden tai parin ajaksi koulun vähemmälle ja keskittyä yksinomaan koripalloon. Jatkan Lappeenrannasta käsin opintoja etänä itsenäisesti ja menen vuoden tai pari koripallo edellä.

Palataanpa taustaasi. Olet kotoisin Naantalista, jota ei varsinaisesti tunneta koripallopitäjänä. Minkälainen on Naantalin koripalloskene?

Aika pienissä saleissa pelattiin. Kun aloitin koriksen kahdeksanvuotiaana, Naantalissa oli naisten edustusjoukkue ja yksi tyttöjunnujoukkue, minun oma ikäluokkani. Sinänsä voisi sanoa, että minulle kävi tuuri, että pääsin ylipäätään harrastamaan lajia pienenä.

Turku on Naantalin lähellä ja siirryitkin yläasteen kynnyksellä vanhaan pääkaupunkiin perinteiseen Rientoon, joka on yksi maan perinteikkäimmistä nais- ja tyttökorisseuroista. Oliko Riento kulttuurishokki NaKo-vuosien jälkeen?

No ehkä vähän. Naantalissa meillä oli aika vähänlaisesti pelaajia, ja sitten yhtäkkiä Turussa meillä on pelkästään C-junnuissa kaksi joukkuetta ja treeneissä parhaimmillaan 30 pelaajaa..

Mitään sopeutumisongelmia ei kylläkään ollut. Osa pelaajista oli tuttuja alueen pikkujunnujen leireiltä ja pääsin nopeasti porukkaan mukaan.

Pelasit juniorivuosinasi 48 maaottelua U16- ja U18 -ikäluokissa ja kuuluit kesällä 2010 16-vuotiaiden tyttöjen EM-kisajoukkueeseen. Minkälaisia vuosia vietit susipaidassa? Kokemuksia ja muistoja jäi?

Ehkä parhaiten jäivät mieleen Liettuan reissut (Anyksciai)… sieltä löytyi ties minkälaista yksisilmäistä puutarhuria ja kaiken maailman kummitustaloja, missä pikkujunnuina nukuttiin.

EM-kisat jäivät tietysti päällimmäisenä mieleen. 16-vuotiaissa pelasin yhdet EM-kisat. Itselle jäi kaivelemaan se, kun olin jo valittu 18-vuotiaiden (B-divisioonan) EM-kisajoukkueeseen kaksi vuotta myöhemmin, mutta polveni pamahti pari päivää ennen kisamatkaa. Junnumaajoukkuepelit tyssäsivät siihen.

Pelasit Korisliigaa ensimmäisen kerran kaudella 2013-14 Turun Riennossa. Heitit yhdeksän pinnaa ottelua kohden ja sinut palkittiin kauden päätteeksi vuoden tulokkaana. Tilastoista päätellen liigatasolla pelaaminen onnistui sinulta aika kivuttomasti?

(Naurua) Kaikkea muuta. Ekat pelit olivat ihan hirveää jännittämistä, jopa siinä määrin, että meidän piti valmentajan (Jukka Valpola) kanssa käydä ihan erillisiä keskusteluja valmistautumisestani. Ehkä siihen vaikutti sekin, että ne olivat ensimmäiset pelini loukkaantumisen jälkeen.

Pikkuhiljaa homma lähti kuitenkin luistamaan. Joukkueeltahan meiltä ei mennyt kaksisesti; lähetettiin toinen amerikkalaispelaaja ihan kauden alkuvaiheessa kotiin, mikä taisi olla väärä valinta. Meillä oli ihan potentiaalinen joukkue, mutta jokin siinä mätti.

Pääsit syksyllä 2014 Jyväskylään liikuntatieteelliseen, mikä on huippu-urheilijoiden keskuudessa tietysti luonteva valinta. Kerro kuitenkin omin sanoin, mikä sai hakemaan juuri liikunnalle?

Hain kahdesti liikuntatieteelliseen. Ekalla kerralla en päässyt sisään ja tajusin pääsykokeista tultuani, että on aika paljon töitä tehtävänä. Pelasin sen kauden sitten Riennossa ja valmistauduin pääsykokeisiin. Olin varma siitä, että kun jaksan tehdä töitä, koulun ovet kyllä avautuvat minulle.

Olen tietysti aina ollut itse liikunnallinen ja kiinnostunut kaikesta urheilusta ja liikunnasta. Liikuntatieteellinen on siksikin tuntunut ihan alusta asti oikealta ratkaisulta. Liikunnanopettajahan minusta on tulossa.

Pelasit kaksi vuotta Äänekosken Huimassa. Viime kaudella haitte pronssia, sitä edeltävällä kaudella hopeaa. Huimahan on henkilöitynyt pitkään Mervi Nurmeen ja Kenya Robinsoniin – mitä heiltä tarttui mukaan urallesi?

Kenya Robinson koko olemus… ja se, miten hän asennoituu kaikkiin peleihin ja toimii peleissä… se on sellaista, mitä itse arvostaa. Kenya antaa kaikkensa koripallolle ja sitoutuu tekemiseen.

Ensimmäisissä treenipeleissäni Huimassa pelasin ihan yli odotusten, heitin kahtakymmentä pistettä ottelussa. Mervi (Nurmi) ajatteli silloin minua heti skoraajatyyppinä ja halusi minut skoraajan rooliin myös Huimassa. Aiemmin olin ollut Riennossa lähinnä heittäjä ja puolustuspelaaja. Merville kuuluu kiitos siitä, että sain pelata paljon aiempaa monipuolisemmassa hyökkääjän roolissa.

Ensimmäisen Huima-kautesi jälkeen sait myös kutsun naisten maajoukkueeseen, jonka toiminta on ammattimaistunut vähitellen viimeisen parin vuoden aikana. Kerro kokemuksistasi Susiladiesissa.

Pekka Salminen (päävalmentajan) on tuonut paljon uusia asioita proggikseen. Mulla on sellainen tunne, että naisten maajoukkueeseen tosissaan panostetaan nyt, ja että meiltä myös odotetaan tuloksia pitkällä tähtäimellä.

Maajoukkue on myös nuorentunut Pekan tultua mukaan. Monet pelaajat ovat junnuvuosista tuttuja, ja jonkinlainen sukupolvenvaihdoshan tässä on meneillään. Toisaalta myös vanhemmat pelaajat otetaan mukaan, jos näytöt riittävät. Esimerkiksi Lotta Aaltonen nostettiin rinkiin hyvän liigakauden jälkeen. Se on varmasti kokeneempien pelaajien kannalta motivoivaa.

Mennäänpä Catziin. Korisliigan infotilaisuudessa Espoo Unitedin Ellen Nurmi luonnehti kautta sanomalla ”ensiksi pelataan 40 peliä ja sitten Catz voittaa mestaruuden”. Millaiseksi koet voittavassa joukkueessa pelaamisen?

En ole ollut samanlaisessa asemassa aiemmin, enkä osaa oikein ajatella sitä niin. Totta kai haluan, että tavoitteemme joukkueena ovat korkealle, mutta en koe, että meihin kohdistuisi sen suurempi paine. Pikemminkin sanoisin, että omalta osaltani olen saanut keskittyä korikseen ihan rauhassa.

Catz on sinulle tuttu joukkue viimeisen kolmen liigakauden ajalta. Mihin Catzin menestys mielestäsi perustuu?

Reilun kuukauden treenaamisen jälkeen sanoisin, että Catzin systeemi on loogisesti rakennettu. Peli on mielestäni organisoidumpaa kuin muilla liigajoukkueilla. Valmennusjohto on oikeasti miettinyt, miten tätä materiaalia kannattaa peluuttaa ja mihin vahvuuksiin joukkueen peli perustuu. Joukkue on antanut todella huolellisen vaikutelman.

Debyyttisi on nyt takana. Mitä lappeenrantalainen yleisö voi sinulta odottaa?

Ekassa pelissä HyPo puolusti meiltä aika tehokkaasti nopean pelin pois, joten yleisö ei ehkä päässyt vielä näkemään sitä, mikä on ominaisinta peliäni: kentän juokseminen, tempon tuominen pelaamiseen. Itse tahtoisin tuoda nimenomaan lisää näitä asioita Catzin peliin.

Ensimmäisen pelin perusteella voisi sanoa, että joukkueen peli on vielä hyvinkin keskeneräistä… mutta silti voititte HyPon 15 pinnaa. Vaikka pelasitte neljännen jakson käytännössä ilman pointtianne, HyPo ei päässyt pelottelua lähemmäksi. Voisi sanoa, että aika rohkaiseva merkki?

Kuten Haksa (Mika Haakana) sanoi, harjoituspelit ovat menneet hyvin ja kaikki pelaajat saaneet itsevarmuutta lisää pelaamiseen. Vaikka peli oli tasainen ekat 20 minuuttia, tuntui siltä, että peli oli koko ajan meidän hallussamme. Kyllä tästä on hyviä aineksia, joista ammentaa, kunhan saadaan Chandrea Jones takaisin ja pari sairaslistalaista takaisin kentälle.

Itsellä riittää kyllä tekemistä siinä, että tietää, mihin heittopaikat oikeasti syntyvät, missä on korilleajoväylät. Kyllä ne sieltä hiljalleen löytyvät.

Nyt on lokakuun kolmas päivä. Missä joukkue – ja sinä – olette kuukauden päästä?

Uskon, että olemme marraskuun alussa päässeet jo paljon eteenpäin. Chandrea Jones tulee takaisin tämän kuun lopulla, ja hänen mukanaan saamme taas yhden pelaajan, joka on ollut Catzissa kauan ja osaa nämä hommat.

Amerikkalaispelaajamme ovat neljän treeniviikon aikana päässeet yhä paremmin sisään meidän systeemiin ja kuvittelisin, että marraskuussa molemmat ovat jo paljon paremmassa terässä ja tietävät, mitä heiltä vaaditaan. Marraskuun alussa pelaamisemme on jo vauhdikkaampaa ja varmempaa.

takaisin yläreunaan

 

CATZ CORNER, syyskuu 2016

Naisten Korisliiga-kauden alkuun on enää pari hassua viikkoa ja Catzin amerikkalaisjaosto on juuri saapunut Etelä-Karjalaan totuttelemaan uuden kotipaikkakuntansa kuvioihin. Catzin verkkotoimitus istahti alas joukkuetta vuodesta 2010 valmentaneen Mika ”Haksa” Haakanan kanssa ja kyseli kaikkein olennaisimmat kissalauman kuulumisista tässä vaiheessa alkusyksyä.

Haksa, Catz on voittanut Suomen mestaruuden nyt viitenä perä

ttäisenä keväänä ja kaikkiaan kuutena keväänä seitsemästä. Käykö voittaminen koskaan tylsäksi?

Jo parin, kolmen perättäisen mestaruuden jälkeen ihmisillä on tapana kysyä, että onko Korisliigassa meille enää haastetta. Niin tylsä ja kliseinen vastaus kuin tämä onkin, niin uuden kauden alkaessa tuollaiset asiat eivät tule koskaan mieleen.

Totta kai tavoitteemme on voittaa mahdollisimman monta peliä ja kauden päätteeksi se Suomen mestaruus, mutta mun mielestäni kaikkein mukavinta on harjoitella päivittäin ja vähän kerrallaan rakentaa sitä palapeliä, jolla keväällä mestaruudesta pelataan.

Olitte vuosikymmenen alussa paperilla pitkälti ylivoimainen joukkue. Jonkinlainen käännös nähtiin kaudella 2014/15, kun olitte menettäneet kolme johtavaa suomalaispelaajaanne (Dionne Pounds, Anni Mäkitalo, Hanna Vapamaa), mutta voititte silti Suomen mestaruuden hävittyänne vain kaksi matsia koko kauden aikana.

Mitä enemmän olen pelejänne katsellut viimeksi kuluneen kahden kauden aikana, sen vakuuttuneempi olen ollut siitä, että Catz on yksinkertaisesti Suomen ammattimaisimpia organisaatioita, ja että päivittäisharjoittelunne on pykälää parempaa kuin muilla Korisliigan seuroilla.

Ehkä yleisellä tasolla, joo. Harjoittelemme paljon, mutta mun mielestäni toiminta naiskoriksen ympärillä on kehittynyt todella paljon vaikkapa jo kaudesta 2008/09. Pelkkä katsahdus alkavan kauden Naisten Korisliigan valmentajiin kertoo, että intohimoisia pelin kehittäjiä on melkeinpä kaikkialla.

Myös pelitapa on kehittynyt. Jos voitimmekin mestaruuden suht ylivoimaisesti vaikkapa 2012, pelin tempossa ja taktisuudessa on edetty harppauksin. Väitän, että kevään 2012 Catz ei voittaisi alkavan kauden Korisliigassa mitalia. Ero on valtava.

Catzin pelissä on myös tietynlaista ”susijengimäisyyttä”. Catz tekee asiat kollektiivisesti, toteuttaa joukkuekonseptia molemmissa päissä kenttää. Pallo liikkuu, pelaajat myös.

Joo, siihen pyritään päivittäin. Tässä auttaa sekin, että Lena Reshetko, joka on ollut liigan paras pelaaja jo monta vuotta, on hyvin joukkueorientoitunut pelaaja. Alexandria Anderson oli johtohahmona samanlainen jo aikaisemmin. Kun johtaja näyttää esimerkillä, muiden on helppo hypätä kelkkaan.

Laji-ihmisten keskuudessa on kyselty jo vuosien ajan, miksei Catz pelaa europelejä. Viime kaudella otitte osaa Latvia-Estonia-liigaan ja olitte heti heittämällä liigan hopeajoukkue. Ilmeisesti Baltian pelit olivat kaikin puolin kannattava investointi niin pelillisesti kuin taloudellisestikin?

Meillä oli luottavainen mieli sen suhteen, että pystymme omilla, kilpailullisilla avuillamme pärjäämään kahden perinteisen koripallomaan parhaimmistoa vastaan.

Uskon, että europelimme myös avasivat monen suomalaisen koripalloihmisen silmät. Ei siitä ole kuin 5-6 vuotta, kun miesten puolella puhuttiin Korisliigan tason heikkoudesta. Sitten Pyrintö, KTP, Kataja ja Bisons pystyivät kilpailemaan ja menestymään Eurocupissa, EuroChallengessa ja VTB-liigassa, ja yhtäkkiä ihmiset tajusivat: hei, täällähän pelataan aika hyvää korista!

Kilpailullisessa mielessä olen sitä mieltä, että useampikin suomalaisjoukkue voisi pelata Latvia-Estonia-liigaa. Sarjaa on alkavaksi kaudeksi myös meidän kannaltamme järkevöitetty sillä tavalla, että tulemme kehiin vasta neljän joukkueen jatkolohkovaiheessa. Kaikki pelattavat ottelut ovat todella kovia, mikä on yksinomaan hyvä asia meille.

TT Riian valmentaja sanoi jo pari vuotta sitten, että Catz on niin hyvä joukkue, että voisimme yhtä lailla pelata Eurocupia. Valehtelisin jos väittäisin, ettei se mahdollisuus ole koskaan käynyt mielessäni. Eurocup olisi Latvia-Estonia-liigaa kalliimpi satsaus, muttei mahdoton. Maantieteellisesti ajateltuna Catzin osallistuminen Venäjän liigaan voisi olla myös kiehtova ajatus..

Latvia-Estonia-liigan viime keväänä voittanut Riika meni lähes puhtaalla pelillä jatkoon omasta Eurocupin jatkosarjastaan viime kaudella, joten meilläkin olisi täydet menestysmahdollisuudet. Lisäksi Eurocupia olisi helpompi markkinoida maksavalle yleisölle. Olisi kiehtovaa saada vaikkapa turkkilaisia, espanjalaisia tai kreikkalaisia joukkueita pelaamaan Lappeenrantaan.

Yksi osa Catzin menestystä on ollut jatkuvuus. Lena Reshetko nousi muutama vuosi sitten tehokkaasta roolipelaajasta joukkueen ”Larry Birdiksi”. Alexandria Anderson pelasi useamman vuoden Catzissa, nyt Chandrea Jones tulee tänne neljänneksi kaudeksi. NCAA:han siirtyneiden kehityspelaajien tilalle kehittyy uusia nuoria, joko omasta junnumyllystä tai junnumaajoukkueista.

Lena (Reshetko) teki ihan ilmiömäisen harppauksen joukkueen kantavaksi voimaksi joskus meidän mestaruusputken alkaessa. Chandrea (Jones) on luonteeltaan hiljainen tyyppi, mutta yksi taitavimpia koskaan näkemiäni pelaajia, joka parantaa aina kevätkaudelle eikä ole vissiin hävinnyt yhtään playoff-peliä Suomen vuosinaan.

Toissa vuoden A-tyttöjen SM-finaaleissa pelanneesta joukkueesta Veera Pirttinen ja Lotta Hämäläinen pelasivat viime kaudella kumpikin vähintäänkin vuoroin aloitusviisikossamme. Hofstraan lähtenyt Marianne Kalin kehittyi vuosi vuodelta pelaajaksi, jota saattoi peluuttaa kansainvälisissä peleissä isossa roolissa viime keväänä. Meriem Eerikinharju tekee työnsä aina moitteettomasti.

Lotta-Maj Lahtinen pelaa alkavalla kaudella HBA:ssa liigaa ja Essi Pohjonen on Katajan divarijoukkueessa viisikossa, joten voimme sanoa onnistuneemme kehitystyössä siinäkin suhteessa. Ainahan valmentaja haluaa pitää paketin kasassa vuodesta toiseen niin hyvin kuin se on järkevää ja mahdollista, mutta tietty jatkuvuus kuuluu lajiin.

Kerrohan uusista pelaajista. Heta Äijänen tuli Lappeenrantaan Pyrinnöstä, naisten maajoukkuelaituri Camilla Grönberg Äänekosken Huimasta. Roosa Kosonen pelasi hyvän kesän 16-vuotiaiden tyttöjen maajoukkueessa, hänelläkin lienee kehityspelaajan rooli tarjolla?

Camilla Grönberg on todella urheilullinen pelaaja, tunnollinen harjoittelija ja erittäin hyvä heittäjä. Hänen fysiikkansa riittää kansainvälisiin peleihin erinomaisesti. Palloscreenin käyttöä ja korilleajamista pitää vielä terävöittää, mutta kuten maajoukkuetausta näyttää, hänen potentiaalinsa on todella korkea.

Heta Äijänen tulee Yhdysvaltoihin lähteneen Marianne Kalinin tilalle vaihdosta tulevan ison pelaajan rooliin. Hän tuli meille kuin tilauksesta Mariannen lähdön jälkeen. Heta on isosiskonsa (Anniina Äijänen) tavoin erittäin ison potentiaalin pelaaja, jonka rooli ison pään rotaatiossamme tulee olemaan suuri.

Roosa Kosonen on tietysti kaikille Catzia seuranneille tuttu. Hänen tapauksessaan – kuten kaikkien muidenkin nuorten pelaajien tapauksessa – on syytä muistaa, että puhutaan yhä erittäin nuoresta lupauksesta. Roosa harjoittelee meidän kanssamme ja totuttelee hiljalleen siihen, miten aikuisten liigassa pelaaminen on.

Entäpä amerikkalaisosasto? Chandrea Jones on toki tuttu, mutta Ariel Massengale ja Samarie Walker ovat lappeenrantalaisille uusia tuttavuuksia. Ainakin kyse on kovan profiilin pelaajista.

Catzin maine agenttien keskuudessa on jo aika hyvä. Tänne on huomattavammin helposti saada pelaajia kuin vielä muutama vuosi sitten. Vaikkemme pysty palkkojen saralla kilpailemaan Euroopan huippusarjojen kanssa, Suomi on nuorelle pelaajalle hyvä paikka aloittaa ammattilaisura ja samalla tavalla hyvä paikka vähän vanhemmalle pelaajalle hakea uutta nousua ammattilaisuraansa.

Ariel Massengalen taustahan on hurja. Hän on kaksinkertainen maailmanmestari ja universiadivoittaja, USA:n maajoukkuepelaaja. Hänet on varattu WNBA:han, missä hän pelasi kolme harjoitusottelua. Ariel oli koko viime kauden pelaamatta, mutta hänen potentiaalinsa ja taustansa on sen verran kova, että tietenkin odotamme häneltä paljon. Oman mainintansa ansaitsee se, että kesällä edesmennyt Pat Summitt valmensi Arielia Tennesseessä.

Samarie Walkeria mainostimme Espanjan levypallokuningattarena, vaikka joku tarkkasilmäisempi on huomauttanut, että hän oli listan kolmantena 10,2 levypallon keskiarvollaan… oli miten oli, Walker on noin 186-senttinen, todennäköisesti pari kolme senttiä lyhyempi, levypallopelaaja ja sisäpelaaja Kentuckysta, joka on yksi USA:n parhaita yliopistoja. Alexandria Andersonin tavoin Walker on hieman alamittainen aivan Euroopan kovimpiin sarjoihin, mutta hänen pitäisi olla Suomessa kova tekijä.

Catz lähtee alkavaankin kauteen suurimpana mestarisuosikkina, mutta keitä pitäisit tässä vaiheessa syksyä pahimpina haastajinanne?

Liigan alkuun on vielä kolmisen viikkoa ja joukkueen ulkomaalaispelaajarekrytointi on vielä kesken, joten kovin pitkälle meneviä johtopäätöksiä ei voida vielä vetää.

Hyvinkään Ponteva on tietenkin kova, riippuen toki jenkkipelaajien määrästä. Espoo United on varmasti kova, Heta Korpivaara ja Shenita Landry ja ties keitä muita. Forssan Alku ja Vimpelin Veto lähtevät kumpikin kauteen neljällä jenkillä, mikä mahdollistaa monenlaista.

Lähtökohtaisesti sanoisin kuitenkin, että me pelaamme mestaruudesta HyPon ja Espoon kanssa. Voimasuhteet riippuvat siitäkin, mitä HyPo ja Espoo United tekevät seuraavan parin viikon aikana.

Siirrytään Catzista laajemmin naiskorikseen. Susijengin päävalmentaja Henrik Dettmann kommentoi toissa viikon Basket.fi-haastattelussaan, että Suomessa naisten koripalloa ei ole saatu vielä sille tasolle, mille sillä olisi edellytyksiä. Dettmann totesi myös, että naisten urheilun potentiaalia ei Suomessa nähdä. Mitä ajatuksia tämä sinussa herätti?

Jos katsotaan yksilöurheilukenttää, niin tavallinen katsoja ilahtuu Kaisa Mäkäräisen MM-kultamitalista ihan yhtä paljon kuin Tapio Piipposen MM-kultamitalistakin. Yksilöurheilussa naiset ja miehet asetetaan jo pitkälti samalle viivalle, ja niin sen pitää mennäkin.

Samaan on edellytyksiä joukkueurheilussa. Ruotsin Damliganin finaaleissa oli viime keväänä 3,000 katsojaa matsissa. Saksan Bundesliigan parhailla joukkueilla on 5,000 katsojaa matsissa. Parhaat naispelaajat saavat yhtä paljon tai enemmän kuin parhaat miespelaajat: Diana Taurasi teki viime kaudella kaksi miljoonaa dollaria Venäjällä, ja Besiktasin toissa kauden paras naispelaaja sai liki miljoonan. Mitä useampi naisurheilija sisäistää, että tästähän voi tehdä ammatin, sitä suuremmat edellytykset meillä on naisten joukkueurheilun arvostuksen nousuun myös Suomessa.

Yksi tärkeä asia on tietysti vaatimustaso. Meillä on Catzissa taustoilla omistautuneita tekijöitä, jotka tekevät kaikkensa päästäkseen takaamaan pelaajillemme mahdollisimman ammattimaiset harjoittelu- ja peliolosuhteet, sellaiset kuin miehilläkin. Tästä Pekka Salminen (naisten maajoukkueen päävalmentaja) aina puhuu: vaaditaan naispelaajalta samaa kuin miehiltä, annetaan naispelaajille samanlaiset olosuhteet kuin miehille. Puhutaan sitten pelibusseista, pukuhuoneista tai fysioterapeuteista.

Ovathan asenteet myös muuttuneet. Naisten NCAA:ssa pelaa alkavalla kaudella 27 suomalaispelaajaa, mikä osaltaan indikoi sitä, että meillä on aineksia saada Eurooppaan parin vuoden sisään kolmekin viisikollista naispuolisia ammattilaispelaajia. Samoin tätä nykyä enää harvoin kuulee sitä argumenttia, jonka mukaan naispelaajat eivät oppisi taktisesti samoja asioita, mitä miehet. Ei ole ”naisten koripalloa” ja ”miesten koripalloa”, on vain koripalloa.

Heitähän ajatus tulevaisuudesta vähän pidemmällä aikajänteellä. Mitä Catz voi vielä saavuttaa? Mihin tahdot Catzin toiminnan kehittyvän tulevaisuudessa?

Taustoillamme toimivat ihmiset tekevät uskomatonta työtä olosuhteiden ja joukkueen luomisessa. Heidän tekemänsä työn määrää ei voi millään yksiköllä mitata. Sitäkin tärkeämpää olisi saada taustoille enemmän ihmisiä ja yrityksiä jakamaan työtaakkaa ja luomaan organisaatiosta entistä vahvempaa.

Joskus kuulee sanottavan, että Lappeenrannassa ei ole muuta urheilua kuin SaiPa, mutta ainakin kaduilla huomaa Catzin olevan selkeästi kaupungin toiseksi seuratuin ja puhutuin urheilujoukkue. Catz merkitsee paljon lappeenrantalaisille, vaikka se ei aina yleisömäärissä konkretisoidukaan. Meidän pitää kehittää ottelutapahtumasta vieläkin houkuttelevampi, että yleisö löytäisi paikalle paremmin. Parinkin sadan katsojan nousu ottelukohtaisessa keskiarvossa mahdollistaa jo vaikka mitä.

Kotimaan menestyksen lisäksi meidän on myös katsottava kansainvälisten sarjojen suuntaan. Latvia-Estonia-liigan mestaruus on hyvä tavoite, mutta meidän on pidettävä mieli avoimena myös Eurocupin suhteen. Olisihan se hauska nähdä vaikkapa Tiina Stenin TSV Wasserburg tai joku Turkin Besiktas Lappeenrannassa.

Kiva ajatusleikki tuo Venäjän liigakin olisi. Kahden miljoonan dollarin vuosipalkkaa nauttiva Diana Taurasi ja joka matsissa donkkaava Brittney Griner pelaamassa Lappeenrannassa Catzia vastaan… ei olisi mitään jokapäiväistä herkkua se.

takaisin yläreunaan

Kuva
Catz-toimisto, Savonkatu 3, 53100 Lappeenranta • puh. 050 552 2368 • toimisto(at)catz.fi
Kaakon Nettipalvelu Oy